Taide ja taudit

Aamuhartaus ti 01.05.2012
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo

Miguel de Unamuno (1864-1936): "Pyhän miehen uhri"

Kaikki me rakastimme sinua Vihreän laakson kaupungissa,
Espanjan sisimmässä sylissä,
sinua, Don Manuel Bueno, San Manuel.

Palautit lapsia vanhemmilleen ja vanhempia lapsilleen.
Toimitit jumalanpalvelukset sellaisella sielulla
ja heittäytymisellä ettei kukaan.
Enkelimäinen Angela omisti sinun ja seurakunnan hoitamiselle
koko elämänsä,
ja hänen pakanaveljensä Lasaruksen sinä sait ylösnousemaan
jumalankieltämisen haudasta.
Koko kylä täyttyi sinun pyhyytesi tuoksusta.

Olit tunnettu piispan kaupunkia myöten.
Eikä se tietysti haitaksikaan ollut, että olit
pitkä, hoikka ja yleväryhtinen,
että sinulla oli jumalainen lauluääni,
ja että kaikesta tästä ylenmääräisestä täydellisyydestä huolimatta
otit mutkattomasti tuopposen miesten kanssa,
ja annoit armon käydä oikeudesta.

Kaikki me rakastimme sinua,
Don Manuel Bueno, Hyvä Manuel, Pyhä Manuel.
Pyhä pappi, Hyvä ihminen.
Sinä olit täällä saadaksesi sielumme elämään ja palamaan, tehdäksesi meidät onnellisiksi.
Saadaksesi meidät uskomaan että olemme kuolemattomia.

Vain sinä itse et rakastanut itseäsi.
Etkä tainnut rakastaa meitäkään.
Sillä vaikka tarkoitit meille hyvää,
ja suorastaan etsit tilaisuuksia uhrautua puolestamme,
jätit antamatta meille tärkeimmän: itsesi.

Varjelit meitä totuudeltasi,
joka lopulta vei sinulta hengen.
Sinä uskoit, ettemme eläisi sinun totuutesi kanssa.
Sinä halusit, että elämme terveesti ja luottavaisesti,
lapsenuskoisina, kirkon äidinhelmassa.

Et heittäytynyt järveen, koska et halunnut kuormittaa meitä itsemurhallasi.
Mutta syöksyit epäuskon rotkoon,
joka ei koskaan umpeutunut,
ja jonka reunalla me nyt koetamme elää katsomatta alas,
kuoleman hirveyteen.

Sinä et rakastanut itseäsi.
Tuskin rakastit meitäkään.
Vai rakastitko?
Elämää rakastit, kyllä?
Mutta voiko elämää rakastaa, jos ei rakasta siinä asuvia ihmisiä?
Jos ei kunnioita heitä, ei pidä heitä rehellisyyden arvoisina?
Mahtoiko Jumala silti rakastaa sinua?
Rakastaako hän meitä nyt, kun tiedämme totuuden?

Sinusta oli sietämätöntä ajatella,
että kaikki tämä päättyy joskus ei-mihinkään.
Sinun sydämesi halusi uskoa ja toivoa ja rakastaa.
Sinun älysi sanoi, että sen kaiken on tapahduttava täällä,
tämänpuolisessa, tässä ja nyt,
koska tulevaisuudesta haudan tuolla puolen ei ole varma.
Mutta sinun sydämesi sanoi myös,
että tämä elämä ei sittenkään riitä,
että jos päätymme tähän,
olemme eläneet hukkaan,
mieletön määrä elettyä elämää on eletty hukkaan,
rakastettu hukkaan,
niin sinä ajattelit,
joten täytyyhän olla myös jotakin muuta.

Olisit rakastanut Lauri Viidan Alfhildia,
kaikkien suomalaisten äitirunojen äitiä,
joka lupaa Eemelinsä kanssa vielä pilvien takaa,
tähtien alta, viittoa ja hoivata meitä lapsia täällä,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.

Mitä olisitkaan antanut äidinrakkaudesta,
joka itsestäänselvästi ja vastaansanomattomasti
ulottuu yli kuolemankin,
ja kurottaa synnyttämiään kohti
kunnes on heidän vuoronsa rakastaa yli näkymättömyyden rajan.

Mitä jouduit maksamaan uskosta,
jonka turvaksi ja takuumieheksi ensina setuit ja sitten jouduit
ja joka lopulta vei sinulta hengen, sekin.
Usko, jonka paketoit vikkelästi uskonnoksi,
merkitsit lähettäjäksi äiti Kirkon
ja annoit meidän ymmärtää, että se riittää.

Valtakunnan pappa sauvakävelyllä

Iltahartaus pe 04.05.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta

His Eye is on the Sparrow

Varpunen käveli aamulenkillä vastaani. Sellainen nelikiloinen pikkulinnun vonkale kulki kadun oikeaa laitaa. Pysähdyimme juttelemaan. ”Pitää kuntoilla”, sanoi varpunen, ”on jäänyt liikunta aika vähiin ja kiloja tuppaa tulemaan.” ”Sattuuko siipeen?” kysyin sielunhoidollisesti. Varpunen kallisti päätään ja kysyi: ”Mihin siipeen?” ”Niillä te yleensä lennätte. Niitä on tuossa kehon kahta puolen eikun räpyttelemään.” Varpunen huokasi raskaasti: ”Ai nuo. Ei niillä ole mitään käyttöä. Kuulin, että lentäminen on vaarallista ja lopetin sen jo ajat sitten ja nyt tuota painoakin on päässyt tulemaan. Ei tällä ruholla lennetä.” Varpunen lähti paarustamaan edelleen. Huusin sen perään: ”Hei mikä sinun nimesi on?” Varpunen katsoi taakseen ja sanoi: ”Kirkko, minä olen Kirkko.”

Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.

Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.

Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.

Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.

Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.

Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.

Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.

Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.

Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”

Kippari

English lyric

Vitas - Through the years

Yhteislaulua

Vitas ja Svetlana

Anna Esteri

Auringonkukat, auringolle alati uskolliset