Taize-yhteisö

Aamuhartaus ma 17.09.2012
Aura Nortomaa, tutkija, Helsinki

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Tässä Taizé-laulussa lauletaan: Sinun käsiisi, Herra, minä uskon henkeni.

Välillä tuntuu helpommalta uskoa Jumalan käsiin henkensä kuin päivittäinen elämänsä: ruokailunsa, vaatteensa, työpalaverinsa, kadonnut bussilippunsa. Sitä mielellään yrittää arjessa yksin ja itsekseen, omin voimin. Ajattelee, että eihän näihin pieniin asioihin nyt tarvita kuin minun voimani. Jumalan käsiin voi uskoa henkensä, se on riittävän isoa luovutettavaksi.

Sitten sitä vääjäämättä väsyy. Ja kenties sitä osaa huokaista yläkerran puoleen sitten tässä vaiheessa, riittävästi itseään uuvutettuaan. Voisi olla helpompaa niin meille kuin Jumalalle jakaa taakka suosiolla jo alun perinkin. Sinun käsiisi, Herra, minä uskon henkeni – kaiken mitä minussa on ja kaiken mitä elämässäni tapahtuu.

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Toisen Mooseksen kirjan kuudennestatoista luvusta:

Aamulla oli maassa leirin ympärillä runsaasti kastetta, ja kun kaste oli haihtunut, oli autiomaassa jotakin hienoa ja rapeaa, ohutta kuin kuura maan pinnalla. Tämän nähdessään israelilaiset kyselivät toisiltaan: "Mitä tämä on?" He eivät näet tienneet, mitä se oli.
Mooses sanoi heille: "Se on leipää, jonka Herra on antanut teille ruoaksi. Ja näin on Herra siitä määrännyt: Kerätkää sitä niin paljon kuin tarvitsette: omer-mitallinen jokaiselle. Kukin kerätköön niin monelle kuin hänen teltassaan on ihmisiä." Israelilaiset tekivät niin ja keräsivät sitä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Mutta kun he mittasivat sen omer-mitalla, ei enemmän keränneellä ollut liikaa eikä vähemmän keränneellä liian vähän, vaan jokainen oli saanut kerätyksi sen verran kuin tarvitsi. Mooses sanoi heille: "Kukaan ei saa jättää siitä mitään huomiseksi."

Matteuksen evankeliumin kuudennesta luvusta:

Jeesus sanoo:
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Rukoilemme:

Pyhä Jumala.
Sinä tiedät, kuinka vaikeaa meidän on elää vain päivä kerrallaan.
Tekee mieli rakentaa varastoja pahan päivän varalle.
Kiitos, kun välillä opetat meille, ettei mikään ole itsestään selvää.

Me tavoittelemme onnea kuin tuulta, etsimme ja kokoamme aarteita, jotka yhtäkkiä saattavat kadottaa arvonsa.
Korostamme omaa viisauttamme, vaikka tietomme ulkopuolella on paljon salattua ja tutkimatonta.
Jumala, anna meille nöyryyttä, kyselevää mieltä ja ymmärrystä, niin että valitsisimme sen, mikä on meille hyväksi nyt ja ikuisesti.
Vapauta meidät kantamasta turhia aarteita ja auta elämään tätä päivää Jumalan lapsen huolettomuudessa.

Jeesus Kristus,
meidän uskomme ei ole teoriaa, vaan luottamusta sinuun, että elämme koko olemuksellamme. Ja jopa sisäisissä taisteluissamme annat sydämiimme rauhan.

Rukoilemme

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille anteeksi velkamme,
niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Ylösnoussut Kristus, varjele meidät tänään autuaaksijulistusten hengessä, ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa. Aamen.

Rukousnauha

Aamuhartaus ti 11.09.2012
Marja Kuparinen, toimituspäällikkö, Helsinki

Ruotsalainen piispa Martin Lönnebo on minulle opettaja, jonka puhetta uskon olemuksesta kuuntelen mielelläni, uteliaana ja ahdistumatta.
Lönnebo on se mies, joka kehitti erivärisistä puuhelmistä koostuvat rukousnauhat kuvaamaan uskon monia värejä ja vaiheita. Niitä rukoushelmiä on koottu suomalaisissakin seurakunnissa rukouksen ja mietiskelyn tueksi.
Rukoushelmien nimet ovat kiehtovia: on helmi esimerkiksi kasteelle, yölle, autiomaalle, pyhälle huolettomuudelle, vaikenemiselle, Jumalalle, rakkaudelle, kuolemalle ja hiljaisuudelle.
Helmien nimet antavat hyvän kuvan piispan tavasta puhua hengellisestä elämästä. Hän käyttää yksinkertaisia sanoja, jotka avautuvat syvälle ja laajalle.

Kirjaansa "Elämän kangas" Martin Lönnebo sanoo ”sielun suureksi harjoituskirjaksi”. Siinä hän antaa opastusta vuoden jokaiselle viikolle. Ohjeiden ja harjoitusten tarkoitus on auttaa hengellistä tietään etsivää ihmistä löytämään rauhaa, iloa, hiljaisuutta ja levollisuutta. Piispa toivoo myös, että me kaikki oppisimme elämään tässä ja nyt.
Kun luin "Elämän kangasta" ensimmäisen kerran tunnistin, että tässä on sellaista puhetta, jota haluan kuunnella. Hengellinen kieli on meille kaikille hyvin henkilökohtainen asia. Tottumus vaikuttaa siihen, mitä puheessa ja erityisesti sen takana kuulemme. Joskus toisen käyttämät sanat estävät kokonaan kuulemasta, mitä hän loppujen lopuksi tarkoittaa. Tökkii niin pahasti.

Minuun vetosi heti alkuunsa jo se, että piispa Lönnebo myöntää kirjansa alkulehdillä surunsa siitä, että monet hyvät ihmiset eivät osaa elää uskonnollista elämää.
Hän toivoo hengellisesti kodittomien ja Jumalaa etsivien ihmisten suuntautuvan kohti sisäistä universaalin arvon lähdettä – Jumalaa. Erityisen hyvältä minusta tuntui lähtökohta, jonka mukaan harjoitukset eivät edellytä uskoa tai epäuskoa, vain hyvää tahtoa. Usko ei ole mikään velvoite, mutta kieltämättä siitä saattaa olla etua.
Minuun tehosi myös piispan ajatus siitä, että tulevaisuus tarvitsee avoimen, vapauttavan ja viisaan uskonnon.

"Elämän kangas" -kirja vie ihmisen katsomaan tarkemmin omaa elämäänsä, pysähtymään. Lönnebo sanoo suorastaan riemastuttavasti: ”Tämä on harjoituskirja jumalan hautaamisen ja selän suoristamisen taidossa. Mutta älä laske jumalan haudalle mitään kukkia, sillä tämä haudattu jumala on epäjumala eikä tunne sinun salaista nimeäsi. Tämä jumala on meidän kuvamme, kieroutunut kuvamme, vastakuvamme. Levätköön hän rauhassa haudassaan.”
Sitten Lönnebo lähtee avaamaan matkaa todellisen Jumalan luo. Se matka on samalla matka ihmisen oman sisimmän salaisuuksiin. Se vie myös uudenlaiseen suhteeseen koko maailmaan ja toisiin ihmisiin, mutta muutokset lähtevät sisältäpäin, ja kullakin on oma tiensä.
Juuri tämä vapaus vetosi minuun. En halua, että kukaan määrittelee minua ulkoapäin ja uskaltaa tietää, kuka olen tai mikä on minulle hyväksi. Haluan kutoa itse elämäni kankaan.

Uskonto on suhteemme Kokonaisuuteen, määrittelee Martin Lönnebo. Ja uskonto, suhde kokonaisuuteen, on hänen mielestään ihmisoikeus. Siksi me tarvitsemme avoimen, vapauttavan ja viisaan uskonnon. Sitä tarvitsevat kaikki uskontokunnasta riippumatta.
"Elämän kangas" -kirja henkii joka sivullaan levollisuutta ja lupaa olla keskeneräinen ja matkalla.
Sen lukujen johdantona on aina tämäntapainen alkurauhoittuminen: Hengitä ulos rauhattomuus, hengitä sisään nöyryys. Tai hengitä ulos rauhattomuus ja hengitä sisään ilo, uskollisuus, ystävällisyys, kärsivällisyys, hyvyys tai itsehillintä.
Ne ovat ominaisuuksia, jotka tukevat elämää ja tulevaisuutta. Tulevaisuuden maailman ratkaisevissa valinnoissa tärkeäksi tulee se, mitä olet, ei vain se, mitä teet, kuka olet ja mitä edustat. Tärkeintä on se, mitä olet.

Aloita siitä totuudesta, joka on sisimmässäsi. Itsensä löytäminen on Jumalan löytämistä. Näin sanoessaan Martin Lönnebo kulkee vanhojen kirkkoisien jalanjäljissä.
Minua viehättää suuresti hänen tapansa puhua kauneudesta ja kykynsä tehdä sanoilla kuvia. Jo ajatus elämästä kankaana, jota kukin meistä kutoo kuin räsymattoa, on hauska. Kukin käyttää niitä kuteita, joita hänellä on ja sommittelee kuviot kykynsä mukaan.
Toisaalla piispa puhuu myös ihmisestä kangaspuina. Häntä kudotaan, elämä tapahtuu hänessä. Se syntyy jokaisessa meissä tunti tunnilta, vaikka olisimme perin huonoja kutojia. Miten Lönnebo sanoikaan: uskonto on suhteemme kokonaisuuteen.

Voisimme aloittaa tämän tiistain "Elämän kangas" -kirjan ensimmäisellä harjoituksella. Siinä opetellaan olemaan tekemättä mitään. Ensimmäinen tehtävämme ”kangaspuiden äärellä” on ojentaa tyhjät kädet ja sanoa: ”Jumala, annan sinulle tyhjät käteni. Minulla on ainoastaan kaipaukseni.”
Martin Lönnebo lupaa sen riittävän, sillä sinun kaipauksesi Jumalaa kohti on Jumalan kaipausta sinuun.
Ole siis avoin, tyhjä, puhdas ja hengessä köyhä. Sinä olet osa jostain käsittämättömän suuresta. Olet kutomassa elämän ihmeellistä kangasta avoimin tyhjin käsin. Siinä on vapautta ja luottamusta.

Yksi kauneimpia ja syvimpiä Martin Lönnebon rukouksia on tämä. Voimme sen saattelemina lähteä edessämme avautuvaan päivään:

”Sinä olet rajaton, sinä olet lähellä,
sinä olet valo ja minä olen sinun.”

Hyvän Jumalan läsnäolon siunaus kannatelkoon sinua tänään ja kaikkina elämäsi tulevina päivinä.

Virsi: 600

Pienen puolella

Aamuhartaus pe 31.08.2012
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio

Lähimmäinen

Niilo-ukkini soti jatkosodassa Rukajärvellä. Kranaatti räjähti liian lähellä, ja ukkini sai sirpaleen silmäänsä ja menetti tajuntansa. Toiset luulivat hänen kaatuneen, ja koska piti nopeasti perääntyä, he joutuivat jättämään ukin niille sijoilleen.

Vasta etäämpänä joukkueenjohtaja huomasi, että tärkeä karttalaukku oli jäänyt räjähdyspaikalle. Hän käski lähettinsä sitä hakemaan, ja tämä selvisi tulituksen keskeltä perille. Sillä välin ukki oli palannut tajuihinsa ja äännähtänyt, kun kuuli lähetin huutelevan, onko täällä vielä eläviä.

Sirpale oli vienyt näön, mutta ukki pystyi liikkumaan. Niin nämä kaksi sopivat että nyt mennään yhdessä: lähetti piti kädestä ukkiani, ja he juoksivat turvaan matalina tulen läpi.

Pienestä oli kiinni yhden ihmisen elämä – ja meidän kymmenien jälkeläisten siinä samalla.

*

Ensi sunnuntai on lähimmäisen sunnuntai. Näyttämölle nousee köyhä leskivaimo, joka heitti viimeiset lanttinsa uhriarkkuun. Rahauhri käytettiin Jerusalemin temppelin korjaamiseen – sen saman, josta Jeesus sanoi pian tämän jälkeen: tästäkään ei jää enää kiveä kiven päälle.

Miten erilaisista lähtökohdista tuota raamatunkohtaa voidaan lukea! Perinteisesti tuo köyhä leski on nähty ihanteena; että kun annat Herralle kaiken, mitä sinulla on, niin hän pitää sinusta huolen.

Mutta jos asetun leskivaimon asemaan, asetelma tuntuu kohtuuttomalta. Millä yksinäinen nainen nyt eläisi, kun pakollinen uhri temppelille vei leipärahat?

*

Ennen leskivaimon saapumista uhriarkulle Jeesus oli varoittanut kuulijoitaan lainopettajista. He haluavat huomiota ja kunnioitusta, mutta samaan aikaan latelevat rukouksiaan näön vuoksi ja vievät leskiltä talot. He saavat vielä tuomionsa, lupasi Jeesus.

Jeesus haastaa kuulijansa miettimään: jäänkö lainopettajien vierelle puolustamaan epäoikeudenmukaista järjestelmää, vai asetunko heikon puolelle?

Järjestelmän osana voin pysyä nimettömänä ja kasvottomana. Inhimillisyyden toteutuminen ja hädän vakavasti ottaminen taas vie epämukavuusalueelle.

Olenko valmis sanomaan leskelle: ”turvaa vain Jumalaan” ilman, että muuten auttaisin häntä?

Leski on uhri eikä vahvan uskon esimerkki. Melkein toivoisi, että Jeesus olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja sanonut, että nyt juostaan täältä yhdessä pois.

*

Päivittäin vastaan tulee monia tilanteita, joissa voin suoriutua minimillä.

Tulee kiusaus sanoa että asia ei minulle kuulu. Tai että on kiire.

Voin katsoa ohi ja unohtaa pian. Erinomaisen helppoa on jättäytyä byrokratian osaseksi, paeta omaa maalaisjärkeä ja vastuuta sen taakse.

Mutta Jumala haluaa oikeudenmukaisuutta! ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Näin ohjeistaa VT:n profeetta Miika.

Enempää ei vaadita – eikä vähempää.

*

Ukkini pelastaneen lähetin ei olisi tarvinnut tehdä enempää kuin palauttaa karttalaukku. Inhimillisyys sai hänen tekemään enemmän ja tuomaan mukanaan myös ihmisen.

Sellaiset ihmiset ovat niitä, jotka palauttavat uskon ihmisiin.

Tee siis sitä, mikä on oikein – vaikka se riskialtista onkin. Katso ihmistä ja pidä pienen puolta.

Maailman valo

Aamuhartaus pe 24.08.2012
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio

Kaikki on pelkkää bonusta

"Kaikki on pelkkää bonusta" –nimisessä novellissa ihmiskunta menee Jumalan luo ja kysyy vastausta olemassaolonsa kysymykseen.

Pär Lagerkvist kirjoittaa, kuinka ihmiset tapaavat rähjäisen Jumalan, joka tallilyhdyn valossa sahaa puita. Näkymä on jotain muuta, kuin mitä ihmiset odottivat. He kysyvät Jumalalta:

”Mitä sinä oikeastaan ajattelit, kun loit tämän elämän? Mitä tällä kaikella oikein tarkoitetaan?”

Jumala lopettaa sahauksen, miettii ja vastaa: ”En ollut koskaan ajatellut elämästä sen kummempaa. Olin vain ajatellut, että teidän ei tarvitsisi tyytyä tyhjyyteen."

Lagerkvistia ennen samassa hengessä kirjoitti Martti Luther: ” Se, että monet ihmiset elävät tavallista elämää, on osoitus Jumalan hyvyydestä. Se on itse asiassa sellainen ihme, jota voisi verrata maailman syntymiseen tyhjästä. Sama koskee kirkkoa: että kirkko ylipäänsä on, on loputon kiitollisuuden aihe. Joka hetki on ainutlaatuinen Jumalan lahja. Järki näkee maailman kauheana paikkana, mutta usko voi veisata ”Koko maa on täynnä Herran hyvyyttä”.

*

Meillä on varmahkot käsityksemme siitä, miten elämän kuuluisi edetä. On paljon toiveita, mutta myös paljon pelkoja. Tavallinen elämä ei usein tunnu riittävän.

Johanneksen evankeliumin 9. luvussa Jeesus kohtaa sokean miehen. Opetuslapset kysyvät ensimmäisinä ”Jeesus, kenen synnistä johtuu tuon miehen sokeus?” Siihen Jeesus vastaa: ei kysymys ole kenenkään yksittäisestä synnistä ja sen seurauksesta, vaan ”niin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki.”

Hämmentävä vastaus - mutta se oli vasta johdantoa siihen, mitä Jeesus seuraavaksi teki.

Hän sylkäisi maahan, teki mullan ja syljen sekoituksesta tahnaa ja levitti sitä miehen silmiin. Jumalan lähettämä antoi näkökyvyn syntymästään saakka sokealle.

Seuraa tapahtumasarja, jossa parannettu mies tunnustaa Jeesuksen, ja ärsyttää valtaapitävät fariseukset. Jeesus puhuu fariseuksille toisenlaisesta sokeudesta, haluttomuudesta ymmärtää.

Se voi olla maailman yksipuolista tarkastelua pelkän järjen varassa.

Se voi olla itsepintaista kiinnipitämistä omista ajatuksista, vaikka järki jo tietäisi ja faktat todistaisivat, että olen väärässä.

*

Jeesus on maailman valo, ja siitä merkiksi antaa sokealle näkökyvyn. Jeesus on maailman valo, ja hänen rinnallaan muut valonlähteet himmenevät.

Hän on siellä, missä on tavallista, elämänmakuista, kaunista ja rumaa elämää.

Hän parantaa meidät täydemmiksi, ehjemmiksi, niin että siedämme niin ruman kuin kauniin, pahan kuin hyvän, emmekä torju rujoa todellisuutta.

Jumalan syntyminen ihmiseksi on ylistystä inhimilliselle rajallisuudelle ja ajallisuudelle. Tämän elämän keskellä Jumala on itse läsnä. Täällä näkyvät Jumalan työt.

Se, että vastoin todennäköisyyksiä ja järkeä näemme Jumalan jälkiä tässä maailmassa, on jo hänen salattua työtään meissä.

Jeesus sanoo: »Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.»

*

Niinkuin Jeesus on maailman valo, niin opetuslapsetkin lähetetään valoksi maailmaan.

Niinkuin Jeesus on sekä maailman valo että kärsivä palvelija, niin lähetetään meidätkin jakamaan koko elämä: ilot ja kärsimykset.

Jumalan teot tulevat julki inhimillisen elämän keskellä. Joka ikinen hetki on Jumalan lahjaa.

Tämä tavallinen elämä on pelkkää bonusta – hyvää hyvän päälle.

Kiitos siitä, Jumala.

Kristillisen kirjallisuuden helmiä

Aamuhartaus ti 21.08.2012
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo

Tuntematon kirjailija, Englanti 1300–luvulla, suom. Paavo Rissanen: Tietämättömyyden pilvi (The Cloud of Unknowing)

Ensimmäinen hiljaisuuden retriitti.
Ensimmäinen käteen osunut kirja hyllystä.
Ensirakkaus. Jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

”On unohdettava Jumalan teot,
hänen hyvyytensä, armonsa ja laupeutensa,
ja tavoiteltava vain häntä itseään.”

Olisin halunnut kertoa kirjoittajalle,
papille kahdeksan vuosisadan takaa,
että olen jo hyvin matkalla.
Juuri silloinhan yritin parhaani mukaan unohtaa Jumalan teot,
enkä totisesti pitänyt häntä armollisena ja laupiaana,
olihan hän suvainnut juuri antaa pienen lapseni kuolla.

Minulle sopi hyvin tietämättömyyden pilvi
itseni ja Jumalan väliin
koska en totisesti tiennyt enää mistään mitään,
Jumalasta kaikkein vähiten.

Ja siitä oli hyvä alkaa
mietiskelyn ja mystiikan hiljaisella tiellä.

Matkan varrella on ollut luopuminen
kaikista omista eväistä:
tunteiden mehevistä hedelmistä
ja älyn rouheasta ruisleivästä.

On edetty kurnivin vatsoin ja janoisena.
Ja juuri, kun on ajatellut kääntyä
ja lähteä tienvarren roskaruokalaan
- mitä tahansa, kunhan ei tätä ! –
tielle osuu pilviseltä taivaalta valonsäde.

Unohduksen paksu pilvi
alkoi peittää maisemat takanani,
tietämättömyyden pilvi
nousi tulevaisuuteni suojaksi
ja ”pieni sokea rakkaus”
alkoi nävertää siihen Jumalan mentävää aukkoa.
Olen kulkenut kanssasi jo monta kymmentä vuotta.
Ja merkillistä kyllä, tietämättömyyden tunnustaessani
olen saanut elämäni enimmät vastaukset.

Samalla sinä, keskiajan mies,
olet asettanut meidät postmodernit haahuilijat
aloillemme. Hiljaisesti, lempeästi, vastaansanomattomasti.

Vaikeneminen ja Jumalaan katsominen
ei totisesti tee mykäksi ja sokeaksi
tässä maallisessa murheenlaaksossa!

*

Me päivittelemme suomalaisten intoa
karata kirkosta ja kokea hengellisyytensä luonnossa,
marjametsässä tai laiturinnokassa.

Sinä opetat lempeästi, että
kaikki on olemassa yksin Jumalassa ja hänen kauttaan
eikä mitään voi olla häntä ilman
tai hänestä erillään.
Ei metsässä vaani panteismin peikko;
Suomen suvessa sinut ottaa vastaan Luoja itse.

*

Me etsimme aikuista uskoa, nuoria aikuisia,
Haluamme olla kirkko ajattelevalle ihmiselle
ja ikäänkuin auktorisoimme uskomme kertomalla,
että nykyisin kvanttifyysikotkin uskovat Jumalaan...

Sinä kehotat rauhallisesti, että
on hylättävä kaikki erittely,
älyllinen uteliaisuus, maltiton mieli.
Jumala on ääretön, ihminen perin äärellinen.
Viisainta on siis alkaa hyväksymällä tosiasiat.

*

Me ihastelemme, miten kirkon monipuolinen toiminta ja puuha
pitää ihmiset jäsenyydessä kiinni,
ja olemme palauttaneet käytännön ihmisen,
Martan, kunniaan, ulos keittiöstään.

Sinä muistutat kuitenkin, että
Marian mietiskelevä osa on se parempi.
Sanot samalla tasoitellen,
ettei Jeesus kuitenkaan ryhtynyt Martan tuomariksi,
vaan pikemminkin Marian asianajajaksi.
Jumalan katsomiseen unohtunut, kuten Maria,
kun ei yksinkertaisesti muista mitään muuta,
kuten kesken jäänyttä keittiövuoroaan.

*

Me ihannoimme toisaalta helposti myös yksilökeskeistä
valaistumista ja mystiikkaa.

Sinä palautat meidät todellisuuteen muistuttamalla,
että aktiivinen elämä on edellytys katselemaan syventyvälle elämälle.
Niinkuin Paavali tai Luther tai Birgitta:
On elettävä ensin elämälle pohjat.
Ja, kuten Jeesus muistutti opetuslapsiaan,
uskonkokemuksen ylimmiltäkin huipulta
on oltava valmis palaamaan ihmisten pariin välittömästi,
kun rakkaus niin vaatii.
”Sillä ei rakkaus ole sen kummempaa,
kuin että rakastamme Jumalaa hänenitsensä tähden yli kaiken
ja ihmisiä Jumalan tähden kuin itseämme.”
Ei sen kummempaa.

*

Me analysoimme, terapioidumme, syvennymme itseemme,
ripittäydymme, kaivelemme hengellistä napaamme,
ryydymme syntitaakkamme alle.

Sinä kehotat toki tarkastelemaan syntiemme kokonaisuutta,
mutta olemaan märehtimättä niitä.
Kadu tekojasi, pyydä anteeksi, hyvitä minkä voit.
Unohduksen pilvi peittää loput.
Muita et kuitenkaan saa tuomita;
Teot toki, mutta et ihmisiä, et edes vaikka olisit pappi.
Synnit jääköön ihmisen ja hänen Jumalansa välisiksi.

*

Me rakennamme tikkaita taivaaseen ja
jaamme autuuden jonotusnumeroita pyhitysten,
uskonratkaisujen ja oikean opin hinnalla.

Sinä sanot, että kaikki on alusta loppuun armoa,
ilman ihmisen omaa ansiota.
”Yksikään sielu, joka pystyy armon vastaanottamaan,
ei jää sitä vaille, olipa syyllinen tai syytön.
Sillä Jumala ei anna armoaan syyttömyyden tähden
eikä pidätä sitä syyllisyyden tähden.”
Jumala on armossaan arvaamaton; Jumala on.

Ei tarvita pyhittäytymistä, vaan pudottautumista.
Ei suoritusta, vaan luottamusta.
Ei nousemista, vaan laskeutumista.
”Ja” – sanot – ”kun et itse jaksa tai osaa,
Jumala tekee välillä koko työn itse.”

*

Me haluamme kovasti tehdä uskosta iloisen asian
ja kirkosta asiakasystävällisen armobaarin,
jotta se houkuttaisi modernia mieltä.

Sinä lupaat meille matkan vallitsevaksi tyylilajiksi
surua ja ikävöintiä,
oikein tömäkän körttiläistä kaipausta eteenpäin
ja tuolle puolen.
Mutta et silti usuta meitä synkistelyyn.
Huonot uutiset ovat ehkä se, että täällä murheenlaaksossa
täydellistä on vain kaipaus ja suru.
Hyvät uutiset ovat se, että tuolla puolen, ikuisuudessa,
täydellistä on läsnäolo ja ilo.
Ja jos huonot uutiset ovat tämän elämän ikuinen ”jos”,
hyvät uutiset ovat se, että voimme sanoa taivaasta ”kun”.

*

Sinä olet Paavalin ja Lutherin sielunveli,
sinä tuntematon hengellinen ohjaaja.

*

Me sanomme: ”Jumala minussa” ja ”Minun Jumalani”.
Sinä opetat: ”Minä Jumalassa” ja ”Minä Jumalan omana”.
”Tyydy sinä olemaan puu ja anna Jumalan olla puuseppä.
Ole sinä talo ja anna hänen olla sen isäntä.
Riittää, kun koet, miten sinua kuljettaa rakastavasti jokin, jota et tunne.”

*

Me mietimme, miten rukoillaan oikein,
rakennellaan rukouskirjoja nykypäivään.

Sinä tiedät kokemuksesta sen minkä Lutherkin:
Rukous on olemukseltaan avunhuuto.
Yksi parahdus on enemmän kuin suussa mutustellut psalmit.
Mieluummin yksi sana usein kuin monta harvoin.
”Lyhyt rukous tunkeutuu taivaisiin”.

Rukoilkaamme siis:
”Todellinen rauha ja armon runsaus olkoot minun kanssani
ja kaikkien kanssa.” Amen.

*

Musiikki: ”Meditatio cordis mei” (säv. Graduale Aboense, sov. Hilkka-Liisa Vuori). Esittäjät: Vox Silentii ja Samuli Korkalainen.

Me historiallisena jatkumona

Aamuhartaus ti 14.08.2012
Kaarlo Kalliala, piispa, Turku

Onkohan Mona Lisa oikeasti hyvä taulu? Kun viimeksi näin sen, se oli erillisessä valkoisessa kopissa panssarilasin takana. Edessä tungeksi väkeä sen verran, ettei tauluun oikein tahtonut saada kontaktia. Oli pakko tyytyä katsomaan vieressä olevaa saman taitelijan Luolamadonnaa: sen edessä oli yllin kyllin tilaa.

Joistakin esineistä, asioista ja miksei myös ihmisistä muodostuu hyvän ja hienon sen verran täydellisiä ilmituloja, että niitä kuuluu vain ihailla. Samalla mieleen hiipii epäilys: onkohan tuo nyt ihan noin? Aika osuvasti tämän kaiherruksen on sanoittanut viime vuosisadan varmaankin lainatuin – ja siis niin ikään itse kaapin päälle nostettu – filosofi Ludwig Wittgenstein: ”Kun minä ... kuulen useitten vuosisatojen merkkimiesten ihailevia lausuntoja Shakespearesta, en voi välttyä epäilyltä, että hänen ylistämisensä on ollut sovinnainen tapa...”

Wittgenstein kuitenkin jatkaa tästä suoraan: ”...vaikka minun on kuitenkin tunnustettava itselleni, ettei asianlaita ole näin.” Mona Lisakin on erinomainen taulu. Sen huomaa, kunhan silmänräpäyksenkin pystyy katsomaan sitä sellaisenaan, ikään kuin sitä ei olisikaan loppuunkatsottu.

Kristillisen uskon Shakespeare ja Mona Lisa on Isä meidän –rukous. Sitä kuuluu pitää rukouksien rukouksena, äärimmäisen viisaana, kaiken olennaisen pelkistävänä. Harvassa ovat sellaiset syvälliset kilvoittelijat ja hengelliset opettajat kuin Maria Normanbylaisena tunnettu ortodoksinen igumenia, joka kirjeissään on sitä mieltä, että rukous nyhdettiin Kristukselta puoliväkisin ja että se kaikesta huolimatta jää jälkeen vetäytymisestä yksinäisyyteen ja erämaahan.

Isä meidän –rukous kuitenkin on mitä ladatuin ja voimakkain. Se kestää hokemisen tulematta rukoilluksi loppuun tai ja loppumattoman kehumisen kulumatta ohueksi. Ellei tätä väitettä purematta nielaise, kannattaa lukea Petri Järveläisen kirja "Rukouksen elämänmuoto". Vain seitsemisenkymmentä sivua, mutta niin tiivistä ja tarkkaa tekstiä, että siitä riittää märehdittävää – tämähän on kristillisen mietiskelyn perustermejä – ihan niin paljon kuin vain suinkin jaksaa.

Rukouksen elämänmuoto on nuoren miehen kirjoittama; ehkä jos nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyisi toinen, tarkistettu painos, siinä näkyisi myös kuluneiden vuosien kokemus. Kristillinen usko on kuitenkin alkujaan kehkeytynyt nimenomaan nuorten aikuisten joukossa, porukassa, joka murrosaikana haki elämän mieltä, merkitystä ja tarkoitusta. Omituisella tavalla tässä ei mikään olennainen vanhene: kolmikymppisen Jeesuksen opettama Isä meidän –rukous on yhäti voimissaan ja sen kannattelema rukouksen elämänmuoto sellaisena, kuin samanniminen kirja sitä selittää, on nyt vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjoittamisaikanaan.

Hauska yhteensattuma sinänsä, että Järveläinen on tehnyt väitöskirjansa juuri tuosta Wittgensteinista, joka mietti, olisiko Shakespearen ylistely tyhjää tapaa. Se taas ei ole pelkkä yhteensattuma, että kun hän on kirjoittanut kirjan, jonka alaotsikko on "Isä meidän –rukouksen merkitys tänään", hän on pääotsikoinut sen Rukouksen elämänmuodoksi: ’elämänmuoto’ on Wittgensteinin ajattelun keskeisiä käsitteitä.

Kirja perustuu kaiken kaikkiaankin vahvaan kristillisen teologian sekä länsimaisen aatehistorian ja filosofian tuntemukseen. Vaikka siinä sen vuoksi ”tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista” – niin kuin toisessa Pietarin kirjeessä Paavalin kirjeistä vähän valitellaan – vankka pohja ja kurinalainen ajattelu kääntyvät ilman muuta voimaksi. Tässä ei tunnelmoida eikä hymistellä, vaan puhutaan tiukkaa ja harkittua asiaa.

Rukouksen elämänmuoto – yhtä hyvin kirjana kuin itse asiana – on väistämättä itsekriittinen ja yhteiskuntakriittinen, vieläpä kattavasti kulttuurikriittinenkin. Vaikkapa näin: ”Se, mitä on pidetty syvästi uskonnollisena ja Jumalan mielen mukaisena, on paljastunut ihmisen valtakunnan rakenteiksi, jotka ovat johtamassa tilanteeseen, jossa ihminen ja hänen mukanaan viemät miljoonat eliölajit katoavat maapallolta. Uudelle ajalle ominainen pyrkimys helppoon elämään, arvoista vapaaseen täysikasvuisuuteen, laajemmista rakenteista riippumattomiin itsenäisiin valintoihin, elämän hallintaan, hyödismin ja päämäärien yli korotettuihin keinoihin on hylättävä.”

Vaihtoehto on jo sanoissa ’Isä meidän’, joitten lausuminen merkitsee suostumista ihmisen oikeaan olemassaolon tapaan kaiken puolestapuhujana ja puolestahuokaajana. Tähän tapaan: ”Isänä Jumala ei ole muusta maailmasta eristäytyneen jumalallisen perheen Isä, vaan meidän Isämme. Persoonapronomini me tarkoittaa koko maailmaa.” Tämä ’me’ merkitsee, kuten Järveläinen tarkentaa, yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan ja kaikkien kansojen kanssa. Siinä myös tunnistetaan, ettei usko ole yksilön yksityinen mielenliike, vaan me kuulumme yhteisöön, kirkkoon. Emmekä me ole ensimmäiset emmekä toivottavasti viimeisetkään ihmiset maan päällä: ’meillä’ on myös historiallinen jatkuvuus.

Eipä ihme, että Järveläinen toteaa: ”Sanoista Isä meidän avautuu riittävästi sekä mietiskeltävää että harjoitukseen pantavaa koko elämän ajaksi.” Ei olisi hullumpi ajatus antaa Rukouksen elämänmuoto sellaiselle fiksulle aikuiselle, jonka uskonkäsitys ei ole pysynyt muun kasvun ja kehityksen perässä ja joka on siitä hämmennyksissään. Paluutietä etsivälle se ei suinkaan ole huono johdatus siihen, mitä onkaan olla kristitty – ihminen, joka hengittää isämeitää ja pysyy siten hengissä.

Rukoilkaamme:
Isä meidän! Aamen.

Virsi: 208:1,5

Se oli satakieli

Aamuhartaus pe 03.08.2012
Lahja Pyykönen, viestintäpäällikkö, Kuopio

Tampereen Pispalan miehen Lauri Viidan teksteissä on yksi erikoinen runo, ehkäpä muistatkin tutun ja rakkaan riimityksen: Pohjan satakieli. Se kertoo pojankoltiaisesta, joka kuulee satakielen laulavan. Vauhdilla hän rientää kertomaan siitä vanhemmilleen.
Pojalle nauretaan. – Mikä lienee, pesätön peipponen. Äidin ja isän sanat sattuvat pojan herkimpään kohtaan. Hän hiipii ulos, kuinka ollakaan, löytää linnun ja heittää kivellä. Tappavan osuman.
Poika ottaa kuolleen linnun maasta ja todistaa olleensa oikeassa. Runo päättyy kolmeen sanaan:
- Se oli satakieli.
Sen linnun laulu sammui ikuisiksi ajoiksi.

On sammunut monta kertaa omakin laulu. Siivet on katkaistu silloin kun ylitseni on kävelty, lävitseni on katsottu pysähtymättä kohdalle. Silloin kun olen muuttunut ilmaksi, tyhjäksi. Silloin kun kukaan ei ole halunnut jakaa unelmiani.
Heikkoa on laulu silloinkin kun on pitänyt pelätä, olenko liian ruma, liian iloinen, liian viisas tai liian itsepäinen.
Kuolettavan kiven satakielen lento on saanut silloin kun en ole enää kokonaisena olemassa.

Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen, jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä tapaa näin tekemästä. Totisesti hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.

Jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.
Millaista ilmapiiriä levitän ympärilleni: vapaata, ahdistavaa vai orjuuttavaa? Miten monessa omassatunnossa Jumalan ääni on muuttunut äidin, papin tai seurakunnan johtajan varoituksiksi, joka katkaisee satakielen lennon.
Saksalaisen teologin Dorothee Söllen yörukouksessa sanotaan:
- Joka päivä pelkään, että hän on kuollut turhaan,
koska hänet on haudattu kirkkoihimme
koska olemme kavaltaneet hänen vallankumouksensa
tottelevaisuudeksi ja peloksi.

Jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.
Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka kehottavat itsensä maahan painamista. Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka kehottavat kilpailemaan nöyryydestä ja huonommuudesta, sillä se on Jumalan luomistyön kieltämistä.
Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka omahyväisyydessään, pelkuruudessaan tai ylpeydessään vähättelevät Jumalan heille antamiaan lahjoja.
Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka tuomarinistuimeltaan katselevat korkeammalta. Silmät vain itseensä kiinnitettyinä.

Uskokaa Jumalaan, joka tahtoo lapsensa kasvavan. Hän ei halua nähdä lastaan torkkumassa yöjunassa näivettyneenä ja typistyneenä. Isällisessä rakkaudessaan Hän ei tahdo kenenkään elävän kitukasvuisena.
Uskokaa Jeesukseen Kristukseen, joka nousee kuolleista meidän elämässämme, jotta vapaudumme ennakkoluuloista, mahtailusta, pelosta ja vihasta.

+++++++++++++

Kirjaston hyllyjen lomassa hän osui kohdalle. Katseli runokirjoja, itsekin runontekijä, kaunosielu, kuin esiintyjäksi luotu.
Mutta alitajunnassa yhä äidin neuvot: kulje syrjässä, ei saa olla kenenkään tiellä. Ja kuin lisäbonuksena uskonyhteisön vaatimus näkymättömyydestä, ettei ainakaan keskitietä.
Kuka katsoisi sinua armollisesti silmien tasolla, kunnioittaen kiinnostuisi tarinastasi, päästäisi kaikki argumentit raukeamaan ja vapauttaisi vangittuina olevat rikkautesi.
Sillä Jumala ei sammuta, ei mykistä. Hän tahtoo varjossa kasvaneen leimahtavan liekkiin. Hän tahtoo syntymässä säikähtäneenkin kasvavan täyteen mittaansa.

Me rukoilemme:

Kristus, kumarrun eteesi siksi, että olet tuhonnut väkevimmätkin ihmisen vainolaiset: synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. _ Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. Aamen.

Virsi: 276