Iltahartaus pe 22.06.2012
Pirkko Lehtiö, teologian tohtori, Helsinki
Tutussa evankeliumin kertomuksessa minut pysähdyttivät sanat, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Jeesus sanoo Pietarille: ” Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.” (Joh.21:18)
Nuorena sidoin itse vyöni ja kengännauhani, napitin takkini, vedin saappaat jalkaani, laitoin hiukseni, hoidin kotini. Nyt on toisin. Yhä enemmän tulee niitä juttuja, joissa tarvitsen toisten apua. Tein ennen, mitä tahdoin. Kasvoin riippumattomaksi toisista. Koin aikuistumisen ilon ja voiman. Koin avun vastaanottamisen ylellisyydeksi. Ikävät toimet saatoin heittää toisten hoidettaviksi. Olin valmis maksamaan siitä. Iän karttuminen muuttaa vähitellen kaiken. Tarvitsen toisia ihmisiä entistä enemmän. Tarvitsen apua ja palveluja. Ei ole helppoa sanoa: en pärjää omillani.
Oliko niin, että nuorempana rukoilin siunausta päätöksilleni? En osannut aina pyytää Jumalan apua, kun tunnuin pärjäävän omillani. Kuitenkin koin kaiken elämän kiireen ja touhun keskellä, että minua johdettiin erilaisiin tehtäviin. Ne olivat Jumalan antamia. Elin täydesti kaikessa mukana. Yhteys Jumalaan oli luottamista häneen kiireen keskellä. Rukous oli monesti Jumalalle heittyjä huokauksia ja pyyntöjä.
Iän karttuessa tulen aremmaksi ja heikommaksi. Siksi tarvitsen toisia ihmisiä. Suhde Jumalaankin muuttuu luottamukseksi ja turvautumiseksi itseäni suurempaan voimaan.
Rukoilijana lisään loppuun sanat pyyntörukouksissa: tapahtukoon sinun tahtosi. Kyselen, onko rukouksessani näin sanoessani vähän alistunut mieliala, Sinun tahtosi, Jumala, ei taida olla ihan samanlainen kuin toivoisin. Mistä ihmeestä olen saanut päähäni, että Jumalan tahto merkitsee jotain itselleni negatiivista? Onko ajatukseni jotenkin vinksahtanut? Olenko liian varma, että tiedän, mikä on parasta? Olenko itseni paras asiantuntija? Eikö minun tulisi etsiä ensin Jumalan tahtoa, jotta rukous olisi vuorovaikutusta? Sitten on minun näkökulmani vuoro. Tässä vuoropuhelussa oppisin ehkä näkemään paremmin Jumalan tahdon ja tarkoituksen. Se ei ole alistumista vaan Jumalan hyvyyden löytämistä. Eikö Jumala tahto ole rakkaus, Isän rakkaus ja hyvyys? Eikö minun tulisi kysellä sitä ja sen merkitystä kaikessa? Liittyvätkö tällaiset pohdinnatkin iän tuomiin tarpeisiin?
Jeesus sanoi Pietarille: ”Kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.” Oma tahto tulee voimattomaksi vanhetessa. Tarvitsen muita. Tarvitsen Jumalaa.
Kuka on se toinen, josta Jeesus puhuu? Hän on voimakkaampi kuin minä. Tarvitsen hänen apuaan ja johdatustaan. Eikö se ole Jumala? Ojennanko käteni hänelle ja pyydänkö, että hän taluttaisi sinne, minkä näkee hyväksi? Tarvitsen sitäkin, että ojennan käteni toisten taluttamista varten. Olemme oppineet, me jo vanhuutta elävät tai sitä lähestyvät, että pitää pärjätä omillaan. Siksi on varmaan niin vaikea pyytää apua ja vastaanottaa sitä. Koemme nöyryyttäväksi tilanteen, jossa olemme toisten hoidon varassa, jopa siinä määrin, ettei meidän tarpeitamme edes kysellä puhumattakaan, että omat halumme ja tarpeemme tulisivat kuulluiksi.
Elämästä puhutaan kuvin. Yksi ilmaisu on elämänkaari. Siinä keskikohta, elämäntyön toteutuminen ja siihen paneutuminen, nähdään kohokohtana. Olen alkanut kokeilla kuvaa elämästä vähitellen nousevana tienä. Minusta se tekisi oikeutta iän karttumiselle. Tärkeintä ei ole silloin, mitä minä teen tai saavutan. Merkityksellisintä olisikin silloin, että opin näkemään elämän tarkoituksen. Keskeistä ei ole suorittaminen. Jos olen saanut yllin kyllin Jumalan lahjoja elämäni varrella, lahjojen runsaus toteutuu nyt siinä, että saan vastaanottaa entistä enemmän Jumalan hyvyyttä ja rakkautta, sillä en tule muuten toimeen. Ojennan silloin käteni vastaanottamaan, en antamaan. Elämän tarkoitus ei ole suorittaminen vaan vastaanottaminen, Jumalan lahjojen näkeminen kaikessa. Elämään tulee uusi näkökulma, josta saan iloita ja kiittää. Tällä tavoin Jumala on varannut elämänpolun loppupäähän sellaista, jota ei ole oivaltanut aikaisemmin. Elämän polku ei ole laskeva, vaan nouseva suhteessa Jumalaan. Hän saa entistä enemmän tilaa elämässäni. Eikö se ole elämän arvon ja merkityksen oivaltamista. Johannes Kastaja sanoi tämän näin: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh.3:30)
Ojennan käteni ja annan tahtoni Jumalalle, Isälle, joka jaksaa, Pojalle, joka taluttaa anteeksi antaen ja heikkouteni tuntien, ja Pyhälle Hengelle, joka tahtoo ja rukoilee minussa. Se Toinen, josta Jeesus puhuu, näkyykin uutena mahdollisuutena. Jumalan virkistävät lähteet sulkevat minut kokonaan syliinsä. Saan vain olla ja nauttia, olla vastaanottaja. Eikö sitä pidetä elämän täyttymyksenä, joka saa lopullisen muotonsa vasta, kun elämä päättyy?
Virsi: 531:2-3
