Aamuhartaus ke 25.07.2012
Ilkka Raittila, pastori, Joensuu
Pyhät pihassa
Nyt on kesä, mutta silloin oli talvi, kun olin hiljattain muuttanut tänne nykyiselle kotiseudulleni Pohjois-Karjallaan ja menin käymään surukodissa pienen matkan päässä Joen kaupungista. Maaseudun rauhassa kotitilan peltojen nurkkauksessa oli vainajan sisaren mökki, jossa haastelimme veljen elämästä ja hautajaisista. Hätkähdin vähän, kun hän kysyi, että tulenhan sitten pienen joukon siunaustilaisuuden jälkeen myös muistotilaisuuteen, joka pidetään tuolla omassa pihassa. Talvi kun oli käväisi mielessä, että mitenkähän siellä pihalla oikein tarkenee, mutta älysin sentään olla kysymättä. Sitten viisastuin tietämään, että täällä se piha tarkoittaa samaa kuin kotitalo. Ja opin itsekin kutsumaan ystäviä, että käykeehän pihassa eli meillä kotona.Näin kesällä moni sellainenkin, joka ei ole aikoihin syystä tai toisesta, on poikennut kirkossa. On ollut rippijuhlia, häitä tai muuten vaan on tullut matkalla poikettua johonkin tiekirkkoon katselemaan. Olet ehkä kokenut itsesi vähäni vieraaksi pyhässä paikassa, ellet peräti ole ollut ihan pihalla.
Jos Sinun pitäisi valita, mihin joukkoon näistä kolmesta kuulut: pyhät, pahat tai rumat, niin kumman vaikealta tuntuu minustakin ajatella, että tuo ensimmäinen osuisi oikeaan. Mikä pyhä tässä muka on, vaikka työkseen pyhäköissä palveleekin. Pyhän Jumalan edessä näkee itsensä pahana ja rumana, usein niin vahvasti ettei tohdi lähestyä pyhää vaan kulkee kirkon ohi.
Niin kyllähän minä sen Jumalan suuruuden jotenkin aavistan, Jeesuksestakin jotakin käsitän, mutta miten uskoa Pyhään Henkeen, kun se on ihan niitä henkimaailman hommia. Entä mitä pyhää muka on siinä pyhien yhteydessä, kristillisessä kirkossa. Riiteleviä ihmisiä, oman edun tavoittelijoita, vallan- ja muiden himojensa vallassa ja oikeassa olemisensa sokaisemia niin kuin kaikkialla muuallakin.
Eikä anteeksipyytämisestä ja antamisesta ole juuri havaintoa tässä kovassa maailmassa. Ja tämä raihnainen ruumisko joskus mullasta uutena nousisi, vähän liian paksua juttua nykyihmiselle tuo vanha uskontunnustus myös loppuosassaan, jota rippikoulussa piti niin hirveästi päähän päntätä ja ulkoa opetella. Tahtoi aina mennä sekaisin ne pyhäin yhteydet ja pyhät yhteiset seurakunnat. No sekalaisiahan nuo ovatkin varmaan, se on ainakin totta.
”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän kristillisen kirkon, pyhien yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän” Mitäs tämä voisi merkitä minulle ja Sinulle. Yritän vähän raottaa siitä, mitä itse olen ymmärtänyt.
Joskus olen hätäillyt ja huolehtinut kovasti siitä, olenko uskovainen, onko uskoni oikeaa ja riittävää. Kun oivalsin, että Jumala itse herättää uskon Pyhän henkensä kautta ja lahjoitta sen minulle, itse asiassa lahjoitti jo kasteessani, ilman ymmärrystäni, ilman valintaani tai ratkaisuani. Voin vain pyytää, että Hän myös tässä uskossa vahvistaisi, mutta kun luotan että Jumala itse hoitaa homman, voin keskittyä huolehtimaan oman sielun autuuteni sijasta siitä, miten osoitan rakkautta lähimmäisilleni.
Sen paremmin itsestäni kuin kirkostani minun ei tarvitse etsiä pyhyyttä esitettäväksi ihmisille tai Jumalalle. Pyhä henki Jumala tuo pyhyyden usein hyvin salatulla tavalla sinne, missä Jumalan oma tai omat liikkuvat ja elävät, synnyttäen yhteyttä ja rakkautta. Jos jää tuijottamaan omaan napaansa tai vain toistemme napoja tutkimme pienessä ryhmässämme tai rakennamme uskoa omien tuntemusten ja kokemusten varaan, niin eikö juuri se vie tielle, joka saa kristityn ja kirkon näyttämään kaikkea muuta kuin pyhältä, uskon ja rakkauden täyteiseltä. Eli yksinkertaisesti Sinä ja minä, me olemme pyhiä ja kuulumme pyhien joukkoon yksinkertaisesti vain siksi, että Jumala on pyhä ja katsomme häneen, joka Kristuksessa näyttää todelliset kasvonsa, laupiaat ja armahtavat.
Ihmisten anteeksianto on vajaata, jää usein puolitiehen tai on pinnallista, teeskenneltyäkin. Jumala on hyvä Jumalan anteeksianto täydellinen ja vapauttava. Kristuksen tähden hänen silmissään paha ja ruma on armahdettu ja kaunis, aivan upea suorastaan. Tähän yritän uskoa. Herra auta epäuskoani.
Uskontunnustukseenkin on sisällytetty kristillinen ihmiskuva. Ihminen on kokonaisuus, henki, sielu ja ruumis, niistä on meidät tehty. Usein väärin vähätelty ruumiillisuus on oleellista meidän ainutkertaisessa ja –laatuisessa persoonassamme ja tästä käsin aukeaa näköala siihen kaikkeen, mitä on olla ihminen tässä elämässä, ei niinkään iankaikkisuudessa, josta niin vähän tiedämme. Ihmisen elämä kaikkinensa on elämää Jumalan maailmassa, tarkoituksena elää ihmisiksi itsensä ja muiden ihmisten kanssa. Kristuksen kirkkokin on lähetetty tähän maailmaan, ei itseään, vaan maailmaa ja ihmisiä varten, auttamaan itse kutakin hänen iloonsa.
No en tiedä tulitko tästä pohdiskelusta juuri hullua hurskaammaksi, mutta enhän minä, etkä Sinä itsekään, vaan Jumala itse Sinut vanhurskauttaa, siis hyväksyy pyhien joukkoon. Kun näet kirkon, ei sinun tarvitsekaan mennä ohi, olla ihan pihalla, käyhän sisään kuin kotiisi, et olekaan kirkkovieras, vaikka joku pöljä sinua niin puhuttelisi, vaan menet ihan omaan pihaasi. Mene rohkeasti pöytään ateriallekin muiden joukkoon, vaikka kuinka muka olisit lähteissä syönyt. Pyhä henki meitä siinä vahvistaa uskomaan ja luottamaan pyhään Pyhän Jumalan lupaukseen: Älä pelkää, sinä olet minun, minun rakkauteni ei sinusta väisty.
Herra siunatkoon päiväsi missä ikinä tänään oletkin, minne menetkin tässä Jumalan maailmassa ja varjelkoon sinun ruumiisi ja sielusi ja henkesi ja Henkensä johtakoon sinut yhä uudestaan ja uudestaan iloon ja vapauteen. Aamen.
Virsi: 168:3
