Kamelin taakka pois

Aamuhartaus ke 10.10.2012
Samuli Korkalainen, pastori, kanttori, Helsinki

Monelle meistä on tärkeää päästä keskustelussa sanomaan ”se viimeinen sana”. Ajattelemme, että se on se, joka jää ihmisille päällimmäiseksi mieleen. Meitä myös kiinnostaa, mitkä olivat kuuluisien ihmisten tai omien läheistemme viimeiset sanat ennen kuolemaa. Ne kuullaan ikään kuin tiivistelmänä henkisestä perinnöstä ja niinpä ennen vanhaan näitä viimeisiä sanoja painettiinkin kuolinilmoituksiin.

Kristillisessä uskossa viimeinen sana on Herran siunaus. Kastetilaisuudessa pappi siunaa kastetun yhdessä vanhempien ja kummien kanssa. Konfirmaatiossa nuoret polvistuvat alttarin ääreen siunattaviksi. Avioliittoon vihkimisen hengellinen sisältö on juuri siunaus ja myös koti on nykyisin usein tapana siunata. Myös kristitylle täällä maan päällä annettava viimeinen palvelus on hautaansiunaaminen.

Itse asiassa jokainen jumalanpalvelus ja jokainen kirkollinen toimitus päättyy siunaukseen. Samoin myös kirkkomme katekismuksen viimeinen kohta on Herran siunaus. Lain, käskyjen, tunnustusten, rukousten, selittämisen ja opettamisen jälkeen viimeinen sana on siunaus. Se jää päällimmäiseksi, kun astumme juhlasta arkeen, kirkosta kotiin – jopa silloin, kun astumme elämästä kuolemaan.

Siunaus on merkinnyt meitä edeltäville polville paljon niin arjessa kuin juhlassa. Keväisin on pyydetty siunausta kylvetyille pelloille ja syksyllä elonkorjuun aikaan kiitetty Jumalaa hänen siunauksestaan. Emännät ovat piirtäneet leipätaikinaan ristinmerkin – näin siunanneet sen ja samalla kiittäneet Jumalaa hänen lahjoistaan. Martti Luther opetti katekismuksessaan siunaamaan itsensä aamuin ja illoin ja ruuan aina aterialle käytäessä – ja näin monet tekevät tänäänkin.

Mutta mitä siunaus sitten on? Raamatun alkukielissä siunaamista tarkoittavat sanat tarkoittavat tarkkaan ottaen hyvän puhumista ja menestyksen toivottamista, mutta myös kiitosta ja ylistystä. Siunaus on siis hyvän Jumalan luoduillensa lahjoittaman armon ja hyvyyden ilmaus, mutta myös luotujen kiitosta ja ylistystä luojalleen tästä kaikesta.

Heprean kielen verbi siunata muistuttaa paljon verbiä polvistua. Osa raamatuntutkijoista pitää tätä sidettä vain äänteellisenä sattumana, mutta osa näkee siinä myös sisällöllisen yhteyden. Olipa miten tahansa, itseäni on ainakin puhutellut joskus kuulemani ajatus kamelin polvistumisesta. Kun taakkaansa kantava kameli vedetään polvilleen, se huutaa, vikuroi ja vastustelee. Eläin ei ymmärrä, että se on juuri pääsemässä taakastaan. Tuo kuva on mielessäni yhdistynyt usein rukoukseen, joka on painunut syvälle sisimpääni lapsuuteni seuratuvista tutun Siionin virren sanoin: ”En armahtajaa tunne, ken minut lunastaa. En osaa sinne, missä kuormansa purkaa saa.”

Siunaus on aina lähtöisin Jumalasta. Vaikka me ihmiset voimme toivottaa toisillemme siunausta, ei meillä sitä viime kädessä ole, emmekä voi sitä itse loihtia. Siunauksen antaja on aina Jumala. Hän antaa siunauksensa meille ja voi välittää sitä kauttamme eteenpäin. Siunauksen mukana Jumalan kalliit lahjat virtaavat elämäämme niin näkyviä kuin salattuja teitä. Näkyvästi siunaus välittyy sakramenteissa. Kastevesi sekä ehtoollisleipä ja -viini eivät välitä vain jotain epämääräistä uskonnollista tunnetta, vaan todelliset Jumalan lahjat.

Mutta usein siunaus tulee myös salatulla tavalla – siten, että meidän on sitä hankala ymmärtää. Me olemme kuin kameli, jota vedetään polvilleen. Veisaavan seuraväen kanssa joudumme toteamaan, ettemme tunne armahtajaa, ken meidät lunastaa, ja siksi huudamme, vikuroimme ja vastustelemme. Siunaus – vaikka tarkoittaakin Jumalan hyvää huolenpitoa – ei suojele meitä kohtaamasta vastoinkäymisiä, suruja ja ahdistuksia. Sen sijaan siunauksen avulla voimme löytää taas elämän mielekkyyden ja pääsemme jatkamaan eteenpäin – tosin ontuen, niin kuin Jaakob paininsa jälkeen Penuelista, sillä vastoinkäymiset jättävät meihin jälkensä – mutta kuitenkin eteenpäin. Ja joskus jopa niin, että paljon menettäneinäkin tunnemme itsemme rikkaammiksi kuin ennen. Usein vasta jälkeenpäin huomaamme, että meitä on vedetty polvillemme, jotta taakka otettaisiin pois.

Jumalan siunaus on kätketty ennen kaikkea siihen, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt puolestamme. Vaikka sana siunaus viittaakin alun perin puhumiseen, ei kysymys ole vain sanoista. Siunaus on elämänyhteyttä elävän Jumalan kanssa. Itselleni yksi kauneimmista siunaamisen kuvista Raamatussa on Johanneksen nojautuminen Jeesuksen rintaa vasten viimeisellä aterialla. Jokainen meistä on nähnyt, kuinka pieni lapsi hakee turvaa vanhemman sylistä, nojaa siinä rintaa vasten ja rauhoittuu usein ilman sanoja, pelkän läsnäolon luodessa turvallisuuden. Samalla tavoin myös Jumalan siunaus on turvallista läsnäoloa, nojautumista Kristuksen rintaa vasten. Tuo sama lapsuuden seuratuvista yhä korviini kantautuva virsi pukee sen rukoukseksi näin: ”Sinua kohti, Herra, heikkona hapuilen. Luo katse sydämeeni, sulata routa sen. Ja paina rintaas vasten, niin että löydän sun ja armon saatuani täydelleen rauhoitun.”

Kirkkomme katekismuksen lopussa meille luvataan: ”Herra varjelee elämämme, vaikka emme hänen rakkautensa teitä aina tunnekaan. Hän antaa meille sisäisen rauhan, joka kantaa elämän rikkinäisyydenkin keskellä.” Sen tähden, hyvä radion kuuntelija, olipa elämäntilanteesi mikä tahansa, olipa se kuinka rikkinäinen tahansa, ja mitä tahansa muut sinusta sanovat ja ajattelevat, niin juuri sinulle ja kaikille sinun läheisillesi on tarkoitettu nämä sanat:

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille
ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen.

Virsi: 329:4

Hengityssessio

Aamuhartaus ke 03.10.2012
Ilkka Raittila, pastori, Joensuu

Hengittämistäkin voi opetella

Hei, oletko muuten tullut jo tänä aamuna ajatelleeksi tai ajatteletko juuri nyt, että Sinähän hengität. Eipä se tule välttämättä useinkaan mieleen, ellei sitten hengittämisen kanssa ole jotain ongelmaa, tilapäistä köhää tai peräti krooninen sairaus, joka saa kiinnittämään erityishuomion hengittämiseen.

Siihen aikaan kun esikoisemme aikoinaan syntyi, oli vielä aika uutta, että isätkin käyvät synnytysvalmennuksessa ja valmistautuvat äidin rinnalla suureen tapahtumaan. Silloin tuntui valmennuksessa olevan hyvin tärkeää opetella, miten varsinkin ponnistusvaiheessa hengitetään, jotta homma hoituisi mahdollisimman hyvin. meitä isiä varsinkin oli vähän vaikeaa motivoida tähän osioon, kyllähän me pojat hengittää osataan, kun kerran elossa ollaan, eikä varsinaisia synnyttäjiäkään olla.

No tapahtui sitten niin, että kun valmennus vielä oli kesken, synnyttämisen aika tuli etuajassa. Valmentautumattomuus ei kelvannut selitykseksi, kun yritin jännityksen tähden kääntyä vaimon saatilta synnytysosaston ovelta takaisin. Määrätietoinen kätilö veti kädestä sisälle, pani oven takanani lukkoon ja sanoi, että minua tarvitaan nyt täällä. Ja vaikka avuton ja neuvoton tunsin olevani silloinkin, niin tunsin itseni tarpeelliseksi kuitenkin. Sitä hengittämistä sitten koitettiin muistella, että mitenkäs sitä oikein pitikään, että oikein menisi ja kyseltiinkin. Siihen sama kokenut kätilö vain sanoi, että tärkeintä on vain muistaa hengittää, turha sitä jännittää että miten. Ja jälkeen vaivan ja jännityksen koimme syntymän ihmeen ja hengitimme kaikki kolme.

Olen usein pohtinut, että mitä sillä oikein tarkoitetaan, kun niin monet sanovat ja katekismuksemmekin sen opettaa, että sydämen puhe Jumalan kanssa, rukous, on ihmisen tapa elää ja olla Jumalan kasvojen edessä. ”Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille”.

Olen ajatellut tätä usein vaatimuksena. Minun pitää rukoileman alati ja säännöllisesti ja vielä teknisesti ja muutenkin oikein, jotta rukoukseni olisi otollista ja minä kelvollinen kristitty, sillä pitäähän sitä koko ajan hengittääkin ollakseen elossa. Ja hengityksen oikealla tekniikalla on tosiaan jonniin verran väliä, ehkä paljonkin hyvinvoinnilleni.

Mutta vaikka astmaa sairastankin kroonisesti, niin en minä joka hetki ajattele hengitystäni ja hengittäväni, itse asiassa paljon harvemmin kuin hengitän. Eli enkö voi ajatella rukouksestakin yhtä levollisesti: yhtä lailla kuin hengitän tiedostamatta sitä joka hetki, yhtä lailla voin luotta siihen että olen yhteydessä Jumalaan silloinkin, kun en sitä tietoisesti ajattele. Hän puhuu minulle, hän kuulee asiani ja tietää minut ilman kommervenkkejäkin.

Minulle voi olla tärkeää ihan opetella erilaisia rukouksen muotoja ja tapoja aamurukouksesta siihen tutuimpaan iltarukoukseen saakka. Kurinalaisuuskin voisi olla hyväksi, säännölliset rukoukset pitkin päivää, kuten taukovoimistelu tai hengitysharjoitukset sopivin välein.

Mutta varsinkin silloin kun tilanne on odottamaton, olen hädässä tai muuten oudossa paikassa ja jännittynyt kuin kerran synnytysosaston ovella, niin ei minun tarvitse kääntyä pois ja valittaa, etten osaa. Sanattomatkin huokaukset ovat rukousta, hiljaisuus on rukousta, huutoni on rukousta.

Olen usein käynyt ensiapukurssin, sitä ykköstä pitemmälle en ole päässyt. Tekohengitystä opeteltaessa sitä varsinkin nuorempana vitsailtiin, että mikäpä sen on tekohengitystä antaessa, jossa tiedoton ja hengittämätön on sopivan soma naisimmeinen, sehän käy kuin suudelma. Saan luottaa siihen, että Kristus itse, hänen kirkkonsa ja monet monet ihmiset, joista en välttämättä tiedä mitään rukoilevat minun puolestani, kun en tahdo, osaa taikka en voi. Voi jospa osaisin ottaa tämän tekohengityksen, esirukouksen puolestani, vastaan kuin rakastavan suudelman. He tarkoittavat pelkää hyvää minulle, puolikuoliaalle ja tiedän että puolestani rukoillaan vielä kuollessani ja kuoltuani, vielä sittenkään kun hengitykseni loppuu, ei rukous lakkaa.

Rukouksen paras opettaja on edelleenkin Kristus itse, hän joka kertoi syntisestä publikaanista temppelin esipihalla katse maahan luotuna ja jonka rukous oli yksinkertainen Herra, ole minulle syntiselle armollinen tai joka opetti oppilailleen: Älkää tyhjiä hokeko niin kuin pakanat, vaan rukoilkaa te siis näin: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. aamen.

Virsi: 516

Pyhäkoulukertomus

Aamuhartaus pe 28.09.2012
Lahja Pyykönen, viestintäpäällikkö, Kuopio

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.” Ylihuomenna on Mikkelinpäivä, enkelien ja lasten sunnuntai.
Ensi sunnuntaiksi kirjattu kappale Raamatusta on kestämätöntä luettavaa. Se peittoaa alleen sen kultaraamisen kiiltokuvan, jossa valkosiipinen olento saattaa lapset huojuvan sillan yli.
Vaikka kuinka tekisi mieli istua idyllisen huvilapuutarhan Lintukodossa ja sulkea silmänsä pahoinpitelyltä, raakuudelta, sodalta ja synniltä.
Ei onnistu, sillä maailma on käsittämättömän paha paikka.

Kuulkaamme Raamatun sanaa.
Kohta sen jälkeen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät:
”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.
Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”

Ei tämä ollut pyhäkoulukertomus. Sen äärellä on pakko varata oma sana äärimmäiselle pahalle: Sielunviholliselle.
Muuten voi sulkea silmänsä ja uskoa, että pahuuden takana ovat olosuhteet, onneton lapsuus, päihdevanhemmat, typerät päättäjät. ja kunhan saamme ulkoiset olosuhteet kuntoon, pahantekijän mielentilatutkimuksiin, kaikki muuttuu hyväksi.
Ei paha ole yön pimeydessä hiippaleva karvainen kulkuri, vaan hän on paholainen, rikkirepijä.
Kaikkein siloisimmalta näyttävissä tiilitaloissa paha nostaa ruman naamansa esiin. Saatana saapuu salonkeihinkin. Hyvinvointi ei pese pahuutta pois.
Raamatun luettelo salpaa hengen.
Juuri ihmisen sisältä, sydämestä lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.

Syntiinlankeemuksessako paholainen kiemurteli käärmeeksi jalkojemme ympärille, ja sen kanssa on nyt arkeamme elettävä.
Natsirikollisiin perehtynyt juutalaistutkija sanoo, että sopivat olosuhteet, vinksahtaneet moraalinormit tai katkeruus voivat raaputtaa esiin ihmisen mahdollisuudet kauheisiin tekoihin.
Jokaisessa ihmisessä on alakerta. jossa pedot ulvovat. Jotta paha ei saisi ylivaltaa, varjon todellisuus on syytä tunnistaa.
Pahimmat julmuudet syntyvät hyvään naamioituneesta pahasta. Moraalinen erehtymättömyys ja vallan viettelys ripustavat tänään ja huomenna myllynkiveä viattomien kaulalle.
Ihmisen tehtävänä on taistella pahuutta vastaan paholaisen vastapelurin, Jumalan avulla.

Kun ukko kuoli, sain nukkumapaikan mummon huoneesta. Illalla mummo hyrisi iltavirren, rukoilikin joskus. Lujasti uskoimme, että enkelit varjelevat meitä ja mökkiämme kaikesta pahasta.
Kun valo sammutettiin, mummon sängyn päälle jäi loistamaan fosforiristi. Uni otti kainaloonsa ennen kuin ristin valo sammui.
En silloin ymmärtänyt, millaista myllynkiveä mummo kantoi koko elämänsä. Orpo mökin piika piika oli tullut raskaaksi ennen avioliittoa toiselle miehelle. Lapsi, hän oli isäni - syntyi avioliitossa, mutta ennen sallittua aikaa.. Läheisten mykkyyden ja oman häpeän raskas myllynkivi riippui mummon kaulalla koko elämän.
Siksi hänen oli joka ilta lujasti kiinnitettävä katseensa fosforiristiin, joka hetkeksi toi huoneeseen toisenlaisen valon, kuin rajan takaa.
Armon valon, jossa synti sulaa suruksi, jossa iskut annetaan anteeksi. Ja uusi huominen on mahdollinen.

Me rukoilemme

Tunnustan edessäsi, pyhä Jumala,
että olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein.
Muista minua laupeudessasi.

Aamen.

Taize-yhteisö

Aamuhartaus ma 17.09.2012
Aura Nortomaa, tutkija, Helsinki

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Tässä Taizé-laulussa lauletaan: Sinun käsiisi, Herra, minä uskon henkeni.

Välillä tuntuu helpommalta uskoa Jumalan käsiin henkensä kuin päivittäinen elämänsä: ruokailunsa, vaatteensa, työpalaverinsa, kadonnut bussilippunsa. Sitä mielellään yrittää arjessa yksin ja itsekseen, omin voimin. Ajattelee, että eihän näihin pieniin asioihin nyt tarvita kuin minun voimani. Jumalan käsiin voi uskoa henkensä, se on riittävän isoa luovutettavaksi.

Sitten sitä vääjäämättä väsyy. Ja kenties sitä osaa huokaista yläkerran puoleen sitten tässä vaiheessa, riittävästi itseään uuvutettuaan. Voisi olla helpompaa niin meille kuin Jumalalle jakaa taakka suosiolla jo alun perinkin. Sinun käsiisi, Herra, minä uskon henkeni – kaiken mitä minussa on ja kaiken mitä elämässäni tapahtuu.

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Toisen Mooseksen kirjan kuudennestatoista luvusta:

Aamulla oli maassa leirin ympärillä runsaasti kastetta, ja kun kaste oli haihtunut, oli autiomaassa jotakin hienoa ja rapeaa, ohutta kuin kuura maan pinnalla. Tämän nähdessään israelilaiset kyselivät toisiltaan: "Mitä tämä on?" He eivät näet tienneet, mitä se oli.
Mooses sanoi heille: "Se on leipää, jonka Herra on antanut teille ruoaksi. Ja näin on Herra siitä määrännyt: Kerätkää sitä niin paljon kuin tarvitsette: omer-mitallinen jokaiselle. Kukin kerätköön niin monelle kuin hänen teltassaan on ihmisiä." Israelilaiset tekivät niin ja keräsivät sitä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Mutta kun he mittasivat sen omer-mitalla, ei enemmän keränneellä ollut liikaa eikä vähemmän keränneellä liian vähän, vaan jokainen oli saanut kerätyksi sen verran kuin tarvitsi. Mooses sanoi heille: "Kukaan ei saa jättää siitä mitään huomiseksi."

Matteuksen evankeliumin kuudennesta luvusta:

Jeesus sanoo:
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Rukoilemme:

Pyhä Jumala.
Sinä tiedät, kuinka vaikeaa meidän on elää vain päivä kerrallaan.
Tekee mieli rakentaa varastoja pahan päivän varalle.
Kiitos, kun välillä opetat meille, ettei mikään ole itsestään selvää.

Me tavoittelemme onnea kuin tuulta, etsimme ja kokoamme aarteita, jotka yhtäkkiä saattavat kadottaa arvonsa.
Korostamme omaa viisauttamme, vaikka tietomme ulkopuolella on paljon salattua ja tutkimatonta.
Jumala, anna meille nöyryyttä, kyselevää mieltä ja ymmärrystä, niin että valitsisimme sen, mikä on meille hyväksi nyt ja ikuisesti.
Vapauta meidät kantamasta turhia aarteita ja auta elämään tätä päivää Jumalan lapsen huolettomuudessa.

Jeesus Kristus,
meidän uskomme ei ole teoriaa, vaan luottamusta sinuun, että elämme koko olemuksellamme. Ja jopa sisäisissä taisteluissamme annat sydämiimme rauhan.

Rukoilemme

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille anteeksi velkamme,
niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Ylösnoussut Kristus, varjele meidät tänään autuaaksijulistusten hengessä, ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa. Aamen.

Rukousnauha

Aamuhartaus ti 11.09.2012
Marja Kuparinen, toimituspäällikkö, Helsinki

Ruotsalainen piispa Martin Lönnebo on minulle opettaja, jonka puhetta uskon olemuksesta kuuntelen mielelläni, uteliaana ja ahdistumatta.
Lönnebo on se mies, joka kehitti erivärisistä puuhelmistä koostuvat rukousnauhat kuvaamaan uskon monia värejä ja vaiheita. Niitä rukoushelmiä on koottu suomalaisissakin seurakunnissa rukouksen ja mietiskelyn tueksi.
Rukoushelmien nimet ovat kiehtovia: on helmi esimerkiksi kasteelle, yölle, autiomaalle, pyhälle huolettomuudelle, vaikenemiselle, Jumalalle, rakkaudelle, kuolemalle ja hiljaisuudelle.
Helmien nimet antavat hyvän kuvan piispan tavasta puhua hengellisestä elämästä. Hän käyttää yksinkertaisia sanoja, jotka avautuvat syvälle ja laajalle.

Kirjaansa "Elämän kangas" Martin Lönnebo sanoo ”sielun suureksi harjoituskirjaksi”. Siinä hän antaa opastusta vuoden jokaiselle viikolle. Ohjeiden ja harjoitusten tarkoitus on auttaa hengellistä tietään etsivää ihmistä löytämään rauhaa, iloa, hiljaisuutta ja levollisuutta. Piispa toivoo myös, että me kaikki oppisimme elämään tässä ja nyt.
Kun luin "Elämän kangasta" ensimmäisen kerran tunnistin, että tässä on sellaista puhetta, jota haluan kuunnella. Hengellinen kieli on meille kaikille hyvin henkilökohtainen asia. Tottumus vaikuttaa siihen, mitä puheessa ja erityisesti sen takana kuulemme. Joskus toisen käyttämät sanat estävät kokonaan kuulemasta, mitä hän loppujen lopuksi tarkoittaa. Tökkii niin pahasti.

Minuun vetosi heti alkuunsa jo se, että piispa Lönnebo myöntää kirjansa alkulehdillä surunsa siitä, että monet hyvät ihmiset eivät osaa elää uskonnollista elämää.
Hän toivoo hengellisesti kodittomien ja Jumalaa etsivien ihmisten suuntautuvan kohti sisäistä universaalin arvon lähdettä – Jumalaa. Erityisen hyvältä minusta tuntui lähtökohta, jonka mukaan harjoitukset eivät edellytä uskoa tai epäuskoa, vain hyvää tahtoa. Usko ei ole mikään velvoite, mutta kieltämättä siitä saattaa olla etua.
Minuun tehosi myös piispan ajatus siitä, että tulevaisuus tarvitsee avoimen, vapauttavan ja viisaan uskonnon.

"Elämän kangas" -kirja vie ihmisen katsomaan tarkemmin omaa elämäänsä, pysähtymään. Lönnebo sanoo suorastaan riemastuttavasti: ”Tämä on harjoituskirja jumalan hautaamisen ja selän suoristamisen taidossa. Mutta älä laske jumalan haudalle mitään kukkia, sillä tämä haudattu jumala on epäjumala eikä tunne sinun salaista nimeäsi. Tämä jumala on meidän kuvamme, kieroutunut kuvamme, vastakuvamme. Levätköön hän rauhassa haudassaan.”
Sitten Lönnebo lähtee avaamaan matkaa todellisen Jumalan luo. Se matka on samalla matka ihmisen oman sisimmän salaisuuksiin. Se vie myös uudenlaiseen suhteeseen koko maailmaan ja toisiin ihmisiin, mutta muutokset lähtevät sisältäpäin, ja kullakin on oma tiensä.
Juuri tämä vapaus vetosi minuun. En halua, että kukaan määrittelee minua ulkoapäin ja uskaltaa tietää, kuka olen tai mikä on minulle hyväksi. Haluan kutoa itse elämäni kankaan.

Uskonto on suhteemme Kokonaisuuteen, määrittelee Martin Lönnebo. Ja uskonto, suhde kokonaisuuteen, on hänen mielestään ihmisoikeus. Siksi me tarvitsemme avoimen, vapauttavan ja viisaan uskonnon. Sitä tarvitsevat kaikki uskontokunnasta riippumatta.
"Elämän kangas" -kirja henkii joka sivullaan levollisuutta ja lupaa olla keskeneräinen ja matkalla.
Sen lukujen johdantona on aina tämäntapainen alkurauhoittuminen: Hengitä ulos rauhattomuus, hengitä sisään nöyryys. Tai hengitä ulos rauhattomuus ja hengitä sisään ilo, uskollisuus, ystävällisyys, kärsivällisyys, hyvyys tai itsehillintä.
Ne ovat ominaisuuksia, jotka tukevat elämää ja tulevaisuutta. Tulevaisuuden maailman ratkaisevissa valinnoissa tärkeäksi tulee se, mitä olet, ei vain se, mitä teet, kuka olet ja mitä edustat. Tärkeintä on se, mitä olet.

Aloita siitä totuudesta, joka on sisimmässäsi. Itsensä löytäminen on Jumalan löytämistä. Näin sanoessaan Martin Lönnebo kulkee vanhojen kirkkoisien jalanjäljissä.
Minua viehättää suuresti hänen tapansa puhua kauneudesta ja kykynsä tehdä sanoilla kuvia. Jo ajatus elämästä kankaana, jota kukin meistä kutoo kuin räsymattoa, on hauska. Kukin käyttää niitä kuteita, joita hänellä on ja sommittelee kuviot kykynsä mukaan.
Toisaalla piispa puhuu myös ihmisestä kangaspuina. Häntä kudotaan, elämä tapahtuu hänessä. Se syntyy jokaisessa meissä tunti tunnilta, vaikka olisimme perin huonoja kutojia. Miten Lönnebo sanoikaan: uskonto on suhteemme kokonaisuuteen.

Voisimme aloittaa tämän tiistain "Elämän kangas" -kirjan ensimmäisellä harjoituksella. Siinä opetellaan olemaan tekemättä mitään. Ensimmäinen tehtävämme ”kangaspuiden äärellä” on ojentaa tyhjät kädet ja sanoa: ”Jumala, annan sinulle tyhjät käteni. Minulla on ainoastaan kaipaukseni.”
Martin Lönnebo lupaa sen riittävän, sillä sinun kaipauksesi Jumalaa kohti on Jumalan kaipausta sinuun.
Ole siis avoin, tyhjä, puhdas ja hengessä köyhä. Sinä olet osa jostain käsittämättömän suuresta. Olet kutomassa elämän ihmeellistä kangasta avoimin tyhjin käsin. Siinä on vapautta ja luottamusta.

Yksi kauneimpia ja syvimpiä Martin Lönnebon rukouksia on tämä. Voimme sen saattelemina lähteä edessämme avautuvaan päivään:

”Sinä olet rajaton, sinä olet lähellä,
sinä olet valo ja minä olen sinun.”

Hyvän Jumalan läsnäolon siunaus kannatelkoon sinua tänään ja kaikkina elämäsi tulevina päivinä.

Virsi: 600

Pienen puolella

Aamuhartaus pe 31.08.2012
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio

Lähimmäinen

Niilo-ukkini soti jatkosodassa Rukajärvellä. Kranaatti räjähti liian lähellä, ja ukkini sai sirpaleen silmäänsä ja menetti tajuntansa. Toiset luulivat hänen kaatuneen, ja koska piti nopeasti perääntyä, he joutuivat jättämään ukin niille sijoilleen.

Vasta etäämpänä joukkueenjohtaja huomasi, että tärkeä karttalaukku oli jäänyt räjähdyspaikalle. Hän käski lähettinsä sitä hakemaan, ja tämä selvisi tulituksen keskeltä perille. Sillä välin ukki oli palannut tajuihinsa ja äännähtänyt, kun kuuli lähetin huutelevan, onko täällä vielä eläviä.

Sirpale oli vienyt näön, mutta ukki pystyi liikkumaan. Niin nämä kaksi sopivat että nyt mennään yhdessä: lähetti piti kädestä ukkiani, ja he juoksivat turvaan matalina tulen läpi.

Pienestä oli kiinni yhden ihmisen elämä – ja meidän kymmenien jälkeläisten siinä samalla.

*

Ensi sunnuntai on lähimmäisen sunnuntai. Näyttämölle nousee köyhä leskivaimo, joka heitti viimeiset lanttinsa uhriarkkuun. Rahauhri käytettiin Jerusalemin temppelin korjaamiseen – sen saman, josta Jeesus sanoi pian tämän jälkeen: tästäkään ei jää enää kiveä kiven päälle.

Miten erilaisista lähtökohdista tuota raamatunkohtaa voidaan lukea! Perinteisesti tuo köyhä leski on nähty ihanteena; että kun annat Herralle kaiken, mitä sinulla on, niin hän pitää sinusta huolen.

Mutta jos asetun leskivaimon asemaan, asetelma tuntuu kohtuuttomalta. Millä yksinäinen nainen nyt eläisi, kun pakollinen uhri temppelille vei leipärahat?

*

Ennen leskivaimon saapumista uhriarkulle Jeesus oli varoittanut kuulijoitaan lainopettajista. He haluavat huomiota ja kunnioitusta, mutta samaan aikaan latelevat rukouksiaan näön vuoksi ja vievät leskiltä talot. He saavat vielä tuomionsa, lupasi Jeesus.

Jeesus haastaa kuulijansa miettimään: jäänkö lainopettajien vierelle puolustamaan epäoikeudenmukaista järjestelmää, vai asetunko heikon puolelle?

Järjestelmän osana voin pysyä nimettömänä ja kasvottomana. Inhimillisyyden toteutuminen ja hädän vakavasti ottaminen taas vie epämukavuusalueelle.

Olenko valmis sanomaan leskelle: ”turvaa vain Jumalaan” ilman, että muuten auttaisin häntä?

Leski on uhri eikä vahvan uskon esimerkki. Melkein toivoisi, että Jeesus olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja sanonut, että nyt juostaan täältä yhdessä pois.

*

Päivittäin vastaan tulee monia tilanteita, joissa voin suoriutua minimillä.

Tulee kiusaus sanoa että asia ei minulle kuulu. Tai että on kiire.

Voin katsoa ohi ja unohtaa pian. Erinomaisen helppoa on jättäytyä byrokratian osaseksi, paeta omaa maalaisjärkeä ja vastuuta sen taakse.

Mutta Jumala haluaa oikeudenmukaisuutta! ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Näin ohjeistaa VT:n profeetta Miika.

Enempää ei vaadita – eikä vähempää.

*

Ukkini pelastaneen lähetin ei olisi tarvinnut tehdä enempää kuin palauttaa karttalaukku. Inhimillisyys sai hänen tekemään enemmän ja tuomaan mukanaan myös ihmisen.

Sellaiset ihmiset ovat niitä, jotka palauttavat uskon ihmisiin.

Tee siis sitä, mikä on oikein – vaikka se riskialtista onkin. Katso ihmistä ja pidä pienen puolta.

Maailman valo

Aamuhartaus pe 24.08.2012
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio

Kaikki on pelkkää bonusta

"Kaikki on pelkkää bonusta" –nimisessä novellissa ihmiskunta menee Jumalan luo ja kysyy vastausta olemassaolonsa kysymykseen.

Pär Lagerkvist kirjoittaa, kuinka ihmiset tapaavat rähjäisen Jumalan, joka tallilyhdyn valossa sahaa puita. Näkymä on jotain muuta, kuin mitä ihmiset odottivat. He kysyvät Jumalalta:

”Mitä sinä oikeastaan ajattelit, kun loit tämän elämän? Mitä tällä kaikella oikein tarkoitetaan?”

Jumala lopettaa sahauksen, miettii ja vastaa: ”En ollut koskaan ajatellut elämästä sen kummempaa. Olin vain ajatellut, että teidän ei tarvitsisi tyytyä tyhjyyteen."

Lagerkvistia ennen samassa hengessä kirjoitti Martti Luther: ” Se, että monet ihmiset elävät tavallista elämää, on osoitus Jumalan hyvyydestä. Se on itse asiassa sellainen ihme, jota voisi verrata maailman syntymiseen tyhjästä. Sama koskee kirkkoa: että kirkko ylipäänsä on, on loputon kiitollisuuden aihe. Joka hetki on ainutlaatuinen Jumalan lahja. Järki näkee maailman kauheana paikkana, mutta usko voi veisata ”Koko maa on täynnä Herran hyvyyttä”.

*

Meillä on varmahkot käsityksemme siitä, miten elämän kuuluisi edetä. On paljon toiveita, mutta myös paljon pelkoja. Tavallinen elämä ei usein tunnu riittävän.

Johanneksen evankeliumin 9. luvussa Jeesus kohtaa sokean miehen. Opetuslapset kysyvät ensimmäisinä ”Jeesus, kenen synnistä johtuu tuon miehen sokeus?” Siihen Jeesus vastaa: ei kysymys ole kenenkään yksittäisestä synnistä ja sen seurauksesta, vaan ”niin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki.”

Hämmentävä vastaus - mutta se oli vasta johdantoa siihen, mitä Jeesus seuraavaksi teki.

Hän sylkäisi maahan, teki mullan ja syljen sekoituksesta tahnaa ja levitti sitä miehen silmiin. Jumalan lähettämä antoi näkökyvyn syntymästään saakka sokealle.

Seuraa tapahtumasarja, jossa parannettu mies tunnustaa Jeesuksen, ja ärsyttää valtaapitävät fariseukset. Jeesus puhuu fariseuksille toisenlaisesta sokeudesta, haluttomuudesta ymmärtää.

Se voi olla maailman yksipuolista tarkastelua pelkän järjen varassa.

Se voi olla itsepintaista kiinnipitämistä omista ajatuksista, vaikka järki jo tietäisi ja faktat todistaisivat, että olen väärässä.

*

Jeesus on maailman valo, ja siitä merkiksi antaa sokealle näkökyvyn. Jeesus on maailman valo, ja hänen rinnallaan muut valonlähteet himmenevät.

Hän on siellä, missä on tavallista, elämänmakuista, kaunista ja rumaa elämää.

Hän parantaa meidät täydemmiksi, ehjemmiksi, niin että siedämme niin ruman kuin kauniin, pahan kuin hyvän, emmekä torju rujoa todellisuutta.

Jumalan syntyminen ihmiseksi on ylistystä inhimilliselle rajallisuudelle ja ajallisuudelle. Tämän elämän keskellä Jumala on itse läsnä. Täällä näkyvät Jumalan työt.

Se, että vastoin todennäköisyyksiä ja järkeä näemme Jumalan jälkiä tässä maailmassa, on jo hänen salattua työtään meissä.

Jeesus sanoo: »Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.»

*

Niinkuin Jeesus on maailman valo, niin opetuslapsetkin lähetetään valoksi maailmaan.

Niinkuin Jeesus on sekä maailman valo että kärsivä palvelija, niin lähetetään meidätkin jakamaan koko elämä: ilot ja kärsimykset.

Jumalan teot tulevat julki inhimillisen elämän keskellä. Joka ikinen hetki on Jumalan lahjaa.

Tämä tavallinen elämä on pelkkää bonusta – hyvää hyvän päälle.

Kiitos siitä, Jumala.