Kamelin taakka pois

Aamuhartaus ke 10.10.2012
Samuli Korkalainen, pastori, kanttori, Helsinki

Monelle meistä on tärkeää päästä keskustelussa sanomaan ”se viimeinen sana”. Ajattelemme, että se on se, joka jää ihmisille päällimmäiseksi mieleen. Meitä myös kiinnostaa, mitkä olivat kuuluisien ihmisten tai omien läheistemme viimeiset sanat ennen kuolemaa. Ne kuullaan ikään kuin tiivistelmänä henkisestä perinnöstä ja niinpä ennen vanhaan näitä viimeisiä sanoja painettiinkin kuolinilmoituksiin.

Kristillisessä uskossa viimeinen sana on Herran siunaus. Kastetilaisuudessa pappi siunaa kastetun yhdessä vanhempien ja kummien kanssa. Konfirmaatiossa nuoret polvistuvat alttarin ääreen siunattaviksi. Avioliittoon vihkimisen hengellinen sisältö on juuri siunaus ja myös koti on nykyisin usein tapana siunata. Myös kristitylle täällä maan päällä annettava viimeinen palvelus on hautaansiunaaminen.

Itse asiassa jokainen jumalanpalvelus ja jokainen kirkollinen toimitus päättyy siunaukseen. Samoin myös kirkkomme katekismuksen viimeinen kohta on Herran siunaus. Lain, käskyjen, tunnustusten, rukousten, selittämisen ja opettamisen jälkeen viimeinen sana on siunaus. Se jää päällimmäiseksi, kun astumme juhlasta arkeen, kirkosta kotiin – jopa silloin, kun astumme elämästä kuolemaan.

Siunaus on merkinnyt meitä edeltäville polville paljon niin arjessa kuin juhlassa. Keväisin on pyydetty siunausta kylvetyille pelloille ja syksyllä elonkorjuun aikaan kiitetty Jumalaa hänen siunauksestaan. Emännät ovat piirtäneet leipätaikinaan ristinmerkin – näin siunanneet sen ja samalla kiittäneet Jumalaa hänen lahjoistaan. Martti Luther opetti katekismuksessaan siunaamaan itsensä aamuin ja illoin ja ruuan aina aterialle käytäessä – ja näin monet tekevät tänäänkin.

Mutta mitä siunaus sitten on? Raamatun alkukielissä siunaamista tarkoittavat sanat tarkoittavat tarkkaan ottaen hyvän puhumista ja menestyksen toivottamista, mutta myös kiitosta ja ylistystä. Siunaus on siis hyvän Jumalan luoduillensa lahjoittaman armon ja hyvyyden ilmaus, mutta myös luotujen kiitosta ja ylistystä luojalleen tästä kaikesta.

Heprean kielen verbi siunata muistuttaa paljon verbiä polvistua. Osa raamatuntutkijoista pitää tätä sidettä vain äänteellisenä sattumana, mutta osa näkee siinä myös sisällöllisen yhteyden. Olipa miten tahansa, itseäni on ainakin puhutellut joskus kuulemani ajatus kamelin polvistumisesta. Kun taakkaansa kantava kameli vedetään polvilleen, se huutaa, vikuroi ja vastustelee. Eläin ei ymmärrä, että se on juuri pääsemässä taakastaan. Tuo kuva on mielessäni yhdistynyt usein rukoukseen, joka on painunut syvälle sisimpääni lapsuuteni seuratuvista tutun Siionin virren sanoin: ”En armahtajaa tunne, ken minut lunastaa. En osaa sinne, missä kuormansa purkaa saa.”

Siunaus on aina lähtöisin Jumalasta. Vaikka me ihmiset voimme toivottaa toisillemme siunausta, ei meillä sitä viime kädessä ole, emmekä voi sitä itse loihtia. Siunauksen antaja on aina Jumala. Hän antaa siunauksensa meille ja voi välittää sitä kauttamme eteenpäin. Siunauksen mukana Jumalan kalliit lahjat virtaavat elämäämme niin näkyviä kuin salattuja teitä. Näkyvästi siunaus välittyy sakramenteissa. Kastevesi sekä ehtoollisleipä ja -viini eivät välitä vain jotain epämääräistä uskonnollista tunnetta, vaan todelliset Jumalan lahjat.

Mutta usein siunaus tulee myös salatulla tavalla – siten, että meidän on sitä hankala ymmärtää. Me olemme kuin kameli, jota vedetään polvilleen. Veisaavan seuraväen kanssa joudumme toteamaan, ettemme tunne armahtajaa, ken meidät lunastaa, ja siksi huudamme, vikuroimme ja vastustelemme. Siunaus – vaikka tarkoittaakin Jumalan hyvää huolenpitoa – ei suojele meitä kohtaamasta vastoinkäymisiä, suruja ja ahdistuksia. Sen sijaan siunauksen avulla voimme löytää taas elämän mielekkyyden ja pääsemme jatkamaan eteenpäin – tosin ontuen, niin kuin Jaakob paininsa jälkeen Penuelista, sillä vastoinkäymiset jättävät meihin jälkensä – mutta kuitenkin eteenpäin. Ja joskus jopa niin, että paljon menettäneinäkin tunnemme itsemme rikkaammiksi kuin ennen. Usein vasta jälkeenpäin huomaamme, että meitä on vedetty polvillemme, jotta taakka otettaisiin pois.

Jumalan siunaus on kätketty ennen kaikkea siihen, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt puolestamme. Vaikka sana siunaus viittaakin alun perin puhumiseen, ei kysymys ole vain sanoista. Siunaus on elämänyhteyttä elävän Jumalan kanssa. Itselleni yksi kauneimmista siunaamisen kuvista Raamatussa on Johanneksen nojautuminen Jeesuksen rintaa vasten viimeisellä aterialla. Jokainen meistä on nähnyt, kuinka pieni lapsi hakee turvaa vanhemman sylistä, nojaa siinä rintaa vasten ja rauhoittuu usein ilman sanoja, pelkän läsnäolon luodessa turvallisuuden. Samalla tavoin myös Jumalan siunaus on turvallista läsnäoloa, nojautumista Kristuksen rintaa vasten. Tuo sama lapsuuden seuratuvista yhä korviini kantautuva virsi pukee sen rukoukseksi näin: ”Sinua kohti, Herra, heikkona hapuilen. Luo katse sydämeeni, sulata routa sen. Ja paina rintaas vasten, niin että löydän sun ja armon saatuani täydelleen rauhoitun.”

Kirkkomme katekismuksen lopussa meille luvataan: ”Herra varjelee elämämme, vaikka emme hänen rakkautensa teitä aina tunnekaan. Hän antaa meille sisäisen rauhan, joka kantaa elämän rikkinäisyydenkin keskellä.” Sen tähden, hyvä radion kuuntelija, olipa elämäntilanteesi mikä tahansa, olipa se kuinka rikkinäinen tahansa, ja mitä tahansa muut sinusta sanovat ja ajattelevat, niin juuri sinulle ja kaikille sinun läheisillesi on tarkoitettu nämä sanat:

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille
ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen.

Virsi: 329:4

Hengityssessio

Aamuhartaus ke 03.10.2012
Ilkka Raittila, pastori, Joensuu

Hengittämistäkin voi opetella

Hei, oletko muuten tullut jo tänä aamuna ajatelleeksi tai ajatteletko juuri nyt, että Sinähän hengität. Eipä se tule välttämättä useinkaan mieleen, ellei sitten hengittämisen kanssa ole jotain ongelmaa, tilapäistä köhää tai peräti krooninen sairaus, joka saa kiinnittämään erityishuomion hengittämiseen.

Siihen aikaan kun esikoisemme aikoinaan syntyi, oli vielä aika uutta, että isätkin käyvät synnytysvalmennuksessa ja valmistautuvat äidin rinnalla suureen tapahtumaan. Silloin tuntui valmennuksessa olevan hyvin tärkeää opetella, miten varsinkin ponnistusvaiheessa hengitetään, jotta homma hoituisi mahdollisimman hyvin. meitä isiä varsinkin oli vähän vaikeaa motivoida tähän osioon, kyllähän me pojat hengittää osataan, kun kerran elossa ollaan, eikä varsinaisia synnyttäjiäkään olla.

No tapahtui sitten niin, että kun valmennus vielä oli kesken, synnyttämisen aika tuli etuajassa. Valmentautumattomuus ei kelvannut selitykseksi, kun yritin jännityksen tähden kääntyä vaimon saatilta synnytysosaston ovelta takaisin. Määrätietoinen kätilö veti kädestä sisälle, pani oven takanani lukkoon ja sanoi, että minua tarvitaan nyt täällä. Ja vaikka avuton ja neuvoton tunsin olevani silloinkin, niin tunsin itseni tarpeelliseksi kuitenkin. Sitä hengittämistä sitten koitettiin muistella, että mitenkäs sitä oikein pitikään, että oikein menisi ja kyseltiinkin. Siihen sama kokenut kätilö vain sanoi, että tärkeintä on vain muistaa hengittää, turha sitä jännittää että miten. Ja jälkeen vaivan ja jännityksen koimme syntymän ihmeen ja hengitimme kaikki kolme.

Olen usein pohtinut, että mitä sillä oikein tarkoitetaan, kun niin monet sanovat ja katekismuksemmekin sen opettaa, että sydämen puhe Jumalan kanssa, rukous, on ihmisen tapa elää ja olla Jumalan kasvojen edessä. ”Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille”.

Olen ajatellut tätä usein vaatimuksena. Minun pitää rukoileman alati ja säännöllisesti ja vielä teknisesti ja muutenkin oikein, jotta rukoukseni olisi otollista ja minä kelvollinen kristitty, sillä pitäähän sitä koko ajan hengittääkin ollakseen elossa. Ja hengityksen oikealla tekniikalla on tosiaan jonniin verran väliä, ehkä paljonkin hyvinvoinnilleni.

Mutta vaikka astmaa sairastankin kroonisesti, niin en minä joka hetki ajattele hengitystäni ja hengittäväni, itse asiassa paljon harvemmin kuin hengitän. Eli enkö voi ajatella rukouksestakin yhtä levollisesti: yhtä lailla kuin hengitän tiedostamatta sitä joka hetki, yhtä lailla voin luotta siihen että olen yhteydessä Jumalaan silloinkin, kun en sitä tietoisesti ajattele. Hän puhuu minulle, hän kuulee asiani ja tietää minut ilman kommervenkkejäkin.

Minulle voi olla tärkeää ihan opetella erilaisia rukouksen muotoja ja tapoja aamurukouksesta siihen tutuimpaan iltarukoukseen saakka. Kurinalaisuuskin voisi olla hyväksi, säännölliset rukoukset pitkin päivää, kuten taukovoimistelu tai hengitysharjoitukset sopivin välein.

Mutta varsinkin silloin kun tilanne on odottamaton, olen hädässä tai muuten oudossa paikassa ja jännittynyt kuin kerran synnytysosaston ovella, niin ei minun tarvitse kääntyä pois ja valittaa, etten osaa. Sanattomatkin huokaukset ovat rukousta, hiljaisuus on rukousta, huutoni on rukousta.

Olen usein käynyt ensiapukurssin, sitä ykköstä pitemmälle en ole päässyt. Tekohengitystä opeteltaessa sitä varsinkin nuorempana vitsailtiin, että mikäpä sen on tekohengitystä antaessa, jossa tiedoton ja hengittämätön on sopivan soma naisimmeinen, sehän käy kuin suudelma. Saan luottaa siihen, että Kristus itse, hänen kirkkonsa ja monet monet ihmiset, joista en välttämättä tiedä mitään rukoilevat minun puolestani, kun en tahdo, osaa taikka en voi. Voi jospa osaisin ottaa tämän tekohengityksen, esirukouksen puolestani, vastaan kuin rakastavan suudelman. He tarkoittavat pelkää hyvää minulle, puolikuoliaalle ja tiedän että puolestani rukoillaan vielä kuollessani ja kuoltuani, vielä sittenkään kun hengitykseni loppuu, ei rukous lakkaa.

Rukouksen paras opettaja on edelleenkin Kristus itse, hän joka kertoi syntisestä publikaanista temppelin esipihalla katse maahan luotuna ja jonka rukous oli yksinkertainen Herra, ole minulle syntiselle armollinen tai joka opetti oppilailleen: Älkää tyhjiä hokeko niin kuin pakanat, vaan rukoilkaa te siis näin: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. aamen.

Virsi: 516