Aamuhartaus ke 10.10.2012
Samuli Korkalainen, pastori, kanttori, Helsinki
Monelle meistä on tärkeää päästä keskustelussa sanomaan ”se viimeinen sana”. Ajattelemme, että se on se, joka jää ihmisille päällimmäiseksi mieleen. Meitä myös kiinnostaa, mitkä olivat kuuluisien ihmisten tai omien läheistemme viimeiset sanat ennen kuolemaa. Ne kuullaan ikään kuin tiivistelmänä henkisestä perinnöstä ja niinpä ennen vanhaan näitä viimeisiä sanoja painettiinkin kuolinilmoituksiin.
Kristillisessä uskossa viimeinen sana on Herran siunaus. Kastetilaisuudessa pappi siunaa kastetun yhdessä vanhempien ja kummien kanssa. Konfirmaatiossa nuoret polvistuvat alttarin ääreen siunattaviksi. Avioliittoon vihkimisen hengellinen sisältö on juuri siunaus ja myös koti on nykyisin usein tapana siunata. Myös kristitylle täällä maan päällä annettava viimeinen palvelus on hautaansiunaaminen.
Itse asiassa jokainen jumalanpalvelus ja jokainen kirkollinen toimitus päättyy siunaukseen. Samoin myös kirkkomme katekismuksen viimeinen kohta on Herran siunaus. Lain, käskyjen, tunnustusten, rukousten, selittämisen ja opettamisen jälkeen viimeinen sana on siunaus. Se jää päällimmäiseksi, kun astumme juhlasta arkeen, kirkosta kotiin – jopa silloin, kun astumme elämästä kuolemaan.
Siunaus on merkinnyt meitä edeltäville polville paljon niin arjessa kuin juhlassa. Keväisin on pyydetty siunausta kylvetyille pelloille ja syksyllä elonkorjuun aikaan kiitetty Jumalaa hänen siunauksestaan. Emännät ovat piirtäneet leipätaikinaan ristinmerkin – näin siunanneet sen ja samalla kiittäneet Jumalaa hänen lahjoistaan. Martti Luther opetti katekismuksessaan siunaamaan itsensä aamuin ja illoin ja ruuan aina aterialle käytäessä – ja näin monet tekevät tänäänkin.
Mutta mitä siunaus sitten on? Raamatun alkukielissä siunaamista tarkoittavat sanat tarkoittavat tarkkaan ottaen hyvän puhumista ja menestyksen toivottamista, mutta myös kiitosta ja ylistystä. Siunaus on siis hyvän Jumalan luoduillensa lahjoittaman armon ja hyvyyden ilmaus, mutta myös luotujen kiitosta ja ylistystä luojalleen tästä kaikesta.
Heprean kielen verbi siunata muistuttaa paljon verbiä polvistua. Osa raamatuntutkijoista pitää tätä sidettä vain äänteellisenä sattumana, mutta osa näkee siinä myös sisällöllisen yhteyden. Olipa miten tahansa, itseäni on ainakin puhutellut joskus kuulemani ajatus kamelin polvistumisesta. Kun taakkaansa kantava kameli vedetään polvilleen, se huutaa, vikuroi ja vastustelee. Eläin ei ymmärrä, että se on juuri pääsemässä taakastaan. Tuo kuva on mielessäni yhdistynyt usein rukoukseen, joka on painunut syvälle sisimpääni lapsuuteni seuratuvista tutun Siionin virren sanoin: ”En armahtajaa tunne, ken minut lunastaa. En osaa sinne, missä kuormansa purkaa saa.”
Siunaus on aina lähtöisin Jumalasta. Vaikka me ihmiset voimme toivottaa toisillemme siunausta, ei meillä sitä viime kädessä ole, emmekä voi sitä itse loihtia. Siunauksen antaja on aina Jumala. Hän antaa siunauksensa meille ja voi välittää sitä kauttamme eteenpäin. Siunauksen mukana Jumalan kalliit lahjat virtaavat elämäämme niin näkyviä kuin salattuja teitä. Näkyvästi siunaus välittyy sakramenteissa. Kastevesi sekä ehtoollisleipä ja -viini eivät välitä vain jotain epämääräistä uskonnollista tunnetta, vaan todelliset Jumalan lahjat.
Mutta usein siunaus tulee myös salatulla tavalla – siten, että meidän on sitä hankala ymmärtää. Me olemme kuin kameli, jota vedetään polvilleen. Veisaavan seuraväen kanssa joudumme toteamaan, ettemme tunne armahtajaa, ken meidät lunastaa, ja siksi huudamme, vikuroimme ja vastustelemme. Siunaus – vaikka tarkoittaakin Jumalan hyvää huolenpitoa – ei suojele meitä kohtaamasta vastoinkäymisiä, suruja ja ahdistuksia. Sen sijaan siunauksen avulla voimme löytää taas elämän mielekkyyden ja pääsemme jatkamaan eteenpäin – tosin ontuen, niin kuin Jaakob paininsa jälkeen Penuelista, sillä vastoinkäymiset jättävät meihin jälkensä – mutta kuitenkin eteenpäin. Ja joskus jopa niin, että paljon menettäneinäkin tunnemme itsemme rikkaammiksi kuin ennen. Usein vasta jälkeenpäin huomaamme, että meitä on vedetty polvillemme, jotta taakka otettaisiin pois.
Jumalan siunaus on kätketty ennen kaikkea siihen, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt puolestamme. Vaikka sana siunaus viittaakin alun perin puhumiseen, ei kysymys ole vain sanoista. Siunaus on elämänyhteyttä elävän Jumalan kanssa. Itselleni yksi kauneimmista siunaamisen kuvista Raamatussa on Johanneksen nojautuminen Jeesuksen rintaa vasten viimeisellä aterialla. Jokainen meistä on nähnyt, kuinka pieni lapsi hakee turvaa vanhemman sylistä, nojaa siinä rintaa vasten ja rauhoittuu usein ilman sanoja, pelkän läsnäolon luodessa turvallisuuden. Samalla tavoin myös Jumalan siunaus on turvallista läsnäoloa, nojautumista Kristuksen rintaa vasten. Tuo sama lapsuuden seuratuvista yhä korviini kantautuva virsi pukee sen rukoukseksi näin: ”Sinua kohti, Herra, heikkona hapuilen. Luo katse sydämeeni, sulata routa sen. Ja paina rintaas vasten, niin että löydän sun ja armon saatuani täydelleen rauhoitun.”
Kirkkomme katekismuksen lopussa meille luvataan: ”Herra varjelee elämämme, vaikka emme hänen rakkautensa teitä aina tunnekaan. Hän antaa meille sisäisen rauhan, joka kantaa elämän rikkinäisyydenkin keskellä.” Sen tähden, hyvä radion kuuntelija, olipa elämäntilanteesi mikä tahansa, olipa se kuinka rikkinäinen tahansa, ja mitä tahansa muut sinusta sanovat ja ajattelevat, niin juuri sinulle ja kaikille sinun läheisillesi on tarkoitettu nämä sanat:
Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille
ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen.
Virsi: 329:4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti