Dag Hammarskjöld

 
Kuuntele:Aamuhartaus 22.05  
 

Aamuhartaus 22.05

Tiistaiaamujen hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä. Toimituspäällikkö Marja Kuparinen puhuu Dag Hammarskjöldin kirjasta "Kiinnekohtia". Virsi 514:1. Virsi alkaa sanoin ...

Ti 22.5 klo 06.16 ·

”Ylistä levottomuutta, joka on merkki siitä, että elämää vielä on.” Sanat kirjoitti ruotsalainen diplomaatti Dag Hammarskjöld hengelliseen päiväkirjaansa elokuussa 1956. Kirjoittaessaan tätä hän oli YK:n toinen pääsihteeri ja viisi vuotta myöhemmin kuollut mies.Syyskuussa 1961 hän lensi yksityiskoneella nykyisen Sambian alueella. Tarkoitus oli saada aikaan tulitauko Katangan kapinallisten ja YK:n rauhanturvaajien välille. Kone joutui onnettomuuteen ja Hammarskjöld sekä 15 muuta koneessa ollutta kuolivat. Todisteita pommista, ohjuksista ja lentokonekaappauksesta ei löytynyt.

Hengellinen päiväkirja, josta alun sitaatti ylistämisen arvoisesta levottomuudesta on, oli Dag Hammarskjöldin mielestä ainoa oikea profiili, joka hänestä voitiin piirtää. Hän sanoi sitä eräänlaiseksi valkoiseksi kirjaksi, jossa kerrotaan neuvotteluista hänen itsensä ja Jumalan välillä. Kun hänen kabinettisihteerinsä Leif Belfrage oli toimittanut muistiinpanot julkisuuteen, kirja tuli tunnetuksi nimellä Vägmärken – Kiinnekohtia.

Sain Kiinnekohtia-kirjan lahjaksi ystävältä vuonna 1972. Hän harvensi silloin kirjahyllyään tarmokkaasti. Kiinnekohtia oli silloin jo kuuluisa ja keskusteluja herättävä kirja. Ei näet ollut ihan tavallista, että Hammarskjöldin asemassa oleva ihminen olisi puhunut julkisesti Jumalasta, Kristuksen seuraamisesta, uhrista, hiljaisuudesta ja rakkauden välttämättömyydestä.
Erityisesti puhe Kristuksen seuraamisesta ja uhrista mietitytti monia. Asettiko Hammarskjöld itsensä peräti Kristuksen asemaan puhumalla uhrista, joka hänen piti antaa?
Niin vieraaksi oli käynyt ajatus siitä, että koko elämä voisi olla Jumalan lahja, joka yhä uudelleen vuosien varrella annetaan hänelle takaisin suostumalla siihen, mitä elämä elettäväksi tuo.

Olen säilyttänyt kirjan huolella. Olen piirtänyt sen sivuille päivämääriä, kun teksti on tullut kohti. Paikoin sama tekstinpätkä on saanut kolmekin päivämäärää. Olen palannut Kiinnekohtiin aina silloin, kun kaipaan kirkasta, puhdasta ilmaa vailla vellovia tunteita ja hempeää jeesustelua. Kiinnekohtia-kirjan ilmanala on raikas ja moniselitteinen. Se tekee myös oikeutta ihmisen perusyksinäisyydelle.

Kiinnekohtia ei ole kirjana helposti ymmärrettävä. Varsinkaan alkupuolen merkinnöissä ei ole päivämäärää eikä paikkaa. Voi vain arvailla, millaisessa tilanteessa Hammarskjöld kirjoitti näin: ”Hiljaisuus on avaruutta jokaisen teon ja koko inhimillisen yhteiselämän ympärillä. Ystävyys ei kaipaa sanoja – se on yksinäisyyttä, josta yksinäisyyden ahdistava pelko on poissa.”
Sanat yksinäisyys ja ystävyys toistuvat kirjan lehdillä myöhemminkin usein. Muita usein toistuvia sanoja ovat tie, valo, ymmärtäminen, oma sisin ja usko. Dag Hammarskjöldille usko oli paljon suurempi ja vaativampi asia kuin asioiden tai oppien totena pitäminen.
Hän halusi elää elämän, joka antautumisensa syvyydellä ja uskollisuutensa kestävyydellä muistuttaisi Jeesuksen elämää. Hän oli valmis uhriin, jos se oli johdonmukainen seuraus valitusta tiestä ja siitä, mikä oli oikein. Hammarskjöldin sanoin: Pitää ”pysyä uskollisena tulevaisuudelleen – silloinkin, kun se merkitsee vain valmistautumista kuolemaan ilman pelkoa ja häpeää.”

Kirjan muistiinpanoissa Dag Hammarskjöld pohtii ihmisen verukkeita totuuden edessä, pikkusurkeita väistöliikkeitä ja itsekeskeisyyttä. Hän on ankara ja tarkkanäköinen eikä tippaakaan imelä tai tunteileva. Kirja on kuin lasi viileää vettä kuumana hellepäivänä.
Kirjassa Hammarskjöld paljastuu myös moderniksi mystikoksi. Hän lainaa islamilaisen mystikon Rumin sanoja: ”Niillä jotka rakastavat Jumalaa, ei ole muuta uskontoa kuin Jumala yksin.”
Jumala, elämä ja todellisuus ovat teksteissä lomittain ja sisäkkäin. Silloin ei ole kovin mielekästä pohtia, onko elämällä tarkoitusta. Hammarskjöld kirjoittaa: ”Koe elämän todellisuus, niin saat havaita, että kysymys on mieltä vailla.”
Heinäkuussa 1957 syntyi tämäkin teksti: ”Olet palamisen kohta, polttopiste, jossa valo syntyy. Olet vain linssi valon virrassa. Voit vain ottaa vastaan, heijastaa ja tallettaa – kuin linssi valoa.”

Elämä, jota Kiinnekohtia-kirja hahmottelee, on kurinlaista, tuolla puolen sokeaa tottelevaisuutta. On tarkoitus olla valo tai valossa ja häivyttää itsensä, jotta valo saisi keräytyä ja leviäisi.

Itsensä häivyttäminen, itsensä myöntäminen ja itsensä kadottaminen Jumalaan, joka on valo – kaikista näistä Dag Hammarskjöld puhuu arvoituksellisia sanoja.

Yksi kirjan suosion syitä lieneekin sen avoimuus. Merkinnöistä ei hahmotu mitään järjestelmää tai oppimestaria, joka sanoisi: tee näin tai usko noin. Jokainen lukija joutuu pohtimaan omaa tietään, omaa kutsuaan Jumalan ja todellisuuden kohtaamiseen.
Kiinnekohtia-kirjaan tekee mieli tarttua aina silloin, kun ympärillä kuuluva puhe uskosta alkaa muistuttaa inttämistä, inhimillistä vallankäyttöä tai velttoa ja tunteilevaa sovinnaisuutta. Kirjan äärellä tukehtumisen tunne helpottaa. Ihan kuin saisi hengitettäväksi raikasta, hapekasta ilmaa ja saisi katsoa kauas horisonttiin.

Kun ihminen astuu syvälle itseensä, hän astuu jumalallisen Toisen luo. Tästä ovat puhuneet kaikkien uskontojen mystikot, ja tästä tiestä kirjoittaa toistuvasti myös Dag Hammarskjöld.
Kolme viikkoa ennen kuolemaa hänen kätensä kirjoitti merkillisiä sanoja:
”Onko tämä uutta maata, toista todellisuutta – ei tämänpäiväistä enää? Vai olenko elänyt siinä jo ennen tätä päivää? (– –)
Muistin toisia unia, muistin saman vuoriseudun: kahdesti olin huipuilla, asuin sisimmän järven rannalla ja seurasin joen uomaa sen lähteille.
Vuodenajat ovat vaihtuneet ja valo ja sää ja päivän hetket. Mutta maa on sama. Ja alan jo tuntea kartan ja ilmansuunnat.”

Virsi: 514

Pakanat Pakanamaan kartalla

Iltahartaus la 12.05.2012
Lauri-Kalle Kallunki, kanttori, Oulu

Alkusiunaus

"Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”
(Jer. 29:11).

Huomenna vietämme äitienpäivää. Tuo päivä herättää minussa paljon kiitollisia ajatuksia; äidistä, kodista, huolenpidosta, välittämisestä ja rakkaudesta. Mielestäni sana koti on yksi kauneimmista sanoista. Kotiin liittyy paljon tunteita; siellä olen saanut kokea, että olen tärkeä ja minusta välitetään. Meidän jokaisen on tärkeä saada kotona kokea, että minua rakastetaan ja saan osoittaa rakkautta.

Miten kotimme voivat tänään? Miten sinun kodissasi jaksetaan? Miten sinä jaksat? Koetko luottamusta tulevaisuuteen?

Perheiden ostovoimaa ja kotitalouksien luottamusta talouteen kyllä mitataan, mutta kuka mittaa ja kyselee, mitkä ovat perheen voimavarat; miten vanhemmat jaksavat, onko heillä aikaa lasten kohtaamiseen, kuuntelemiseen.

Elämme hyvinvointiyhteiskunnan keskellä. Tästä huolimatta näyttää siltä, että keskellämme on paljon pahoinvointia, osattomuutta, syrjäytyneisyyttä ja välinpitämättömyyden kulttuuria. Tämä on erityisen surullista silloin, kun se kohdistuu lapsiin ja perheisiin - koteihin.

On perusteltua kysyä mikä on todellista hyvinvointia?

Vuorisaarnassa Jeesus opettaa (Matt. 6:25-34), mikä on oleellista, mikä viime kädessä tuo onnen niin tässä ajassa kuin tulevaisuudessakin.

"Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Rukoilkaamme

Rakas taivaallinen Isämme. Kiitos kodista ja lämmöstä. Kiitos jokapäiväisestä leivästä. Rukoilemme niiden puolesta, joiden tulevaisuutta varjostaa epätoivo ja ahdistus. Pyydämme Sinun läsnäoloasi sinne, missä välinpitämättömyyden kulttuuri on sammuttanut rakkauden ja toivon. Anna anteeksiantamuksen uudistaa se, mikä on mennyt rikki. Tahdomme jäädä tänä iltana iankaikkisen evankeliumin lupausten turviin. Se kuuluu nytkin vapauttavana sanomana, kaikkien syntien anteeksiantamuksessa Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Siunaus


Musiikki: "Prelude" (säv. Gabriel Pierné), esittäjä: István Ruppert sekä laulu "Matkaan käykää, ystävät” (säv. Juhani Pohjanmies, san. Niilo Rauhala), esittäjät: Henna-Mari Sivula (sopraano), Joose Vähäsöyrinki (baritoni) ja Miikka Lehtoaho (urut).

Sanataiteesta sanatautiin

Tauti tanssi talvitiellä. Tautia yritetään selättää tieteen avulla, selättäjänä maalaislääkäri. Joku  kehoitti lääkäriä siirtymään patologiksi tehdäkseen tiedettä. Silloinhan potilas on jo kuollut eikä lääkäriä voi syyttää hoitovirheestä erehtymätöntä tiedettä tehdessään. Pertti Luumin tunnistin äänestä ja olen nähnyt hänet kauan sitten.


Iltahartaus pe 20.04.2012
Pertti Luumi, opetusneuvos, Helsinki

Päivälehti otsikoi hiljaisella viikolla: ”Norjalaisilta katosi usko tuonpuoleiseen”. Lehti selosti tutkimusta, jossa kyseltiin tuhannelta norjalaiselta heidän käsitystään siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tutkimuksen mukaan lähes puolet haastatelluista uskoo, että ihmiselämä kerta kaikkiaan loppuu kuolemaan. Mitään kuolemanjälkeistä elämää ei heidän mukaansa ole. Kyselyä tulkinnut professori totesi: ”Ihmisten huomio ei ole tuonpuoleisessa vaan siinä elämässä, joka on tässä ja nyt.”

On paljon sellaisia kysymyksiä, joihin ei ole tai löydy yhtä, kaikkia tyydyttävää vastausta. Samoihin aikoihin tuon norjalaisille tehdyn kyselyn kanssa johtavassa päivälehdessämme nuoret koululaiset saivat tehdä kysymyksiä niin sanotuille asiantuntijoille. Eräs koulupoika kysyi: ”Miksi me olemme täällä maapallolla?” Vastaamaan oli haastettu filosofian alan asiantuntija. Hän totesi, että elämän tarkoitusta koskevat kysymykset ovat niin monimutkaisia, ettei tiede pysty niihin selkeästi vastaamaan. Biologia, politiikka ja uskonnot antavat samaan kysymykseen suuresti toisistaan poikkeavia vastauksia. Filosofin mielestä osuvin käsitys elämän tarkoituksesta on – niin kuin hän asian ilmaisi – ”epäilevä käsitys”. ”Koska yleistä tarkoitusta ei ole, jokainen valitkoon oman päämääränsä – tai olkoon valitsematta”, hän päätti vastauksensa.

On totta, että moneen niin sanottuun perimmäiseen kysymykseen voidaan vastata: Tiede ei kykene - tai ei ainakaan vielä ole kyennyt - tätä asiaa ratkaisemaan. Tai näin: Jokainen uskokoon niin kuin haluaa tai parhaaksi näkee - tai olkoon uskomatta. Mutta näin helpolla niistä ei pääse eroon. Kysymykset eivät jätä meitä rauhaan. Ei myöskään kysymys elämästä kuoleman jälkeen; ei kysymys elämän tarkoituksesta; ei kysymys minun elämäni tarkoituksesta; ei kysymys rakkaitteni elämän tarkoituksesta. Kysymykset ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää tieteen eikä filosofin tai filosofian ratkaistaviksi. Vastaus perimmäisiin kysymyksiin pakottautuu aina esille, tavalla tai toisella.

Katselen elokuvaa ”Veljeni Leijonamieli”, Ruotsissa valmistunutta elokuvaa. Sehän pohjautuu Astrid Lindgrenin samannimiseen romaaniin. Kirjassa ja elokuvassa ovat päähenkilöinä veljekset Joonatan ja Kalle, lempinimeltä Korppu. Kirjan ensimmäiseltä sinulta käy heti ilmi, että Korppu on kuolemansairas: Korppu itse oli päätellyt kuulemistaan keskusteluista, että ”kohta minä kuolen”. Tämän kovan tosiasian sietämisestä kertoo tuo koko kirja ja siitä tehty elokuva. Yhdessä veljekset kulkevat kohti kuolemaa.

Katselen elokuvaa. Elokuvan viimeisten sekuntien aikana kuvassa näkyy veljesten yhteinen hauta ja hautakivi. Elokuvan alareunassa juoksee suomenkielinen teksti. Mitä tuo teksti sanoo meille katsojille? Se sanoo: ”Tässä lepäävät veljekset Leijonamieli”. Tämäkö on elokuvan sanoma? Tähänkö kaikki loppuu? Ei. Elokuvan oikea sanoma näkyy hautakiveen hakatussa tekstissä. Siinä sanotaan: ”Tässä lepäävät veljekset Leijonamieli odottaen ylösnousemuksen aamua.”

Siinä ne ovat – pähkinänkuoressa – kaksi erilaista vastausta yhteen elämämme vaikeimmista ja tärkeimmistä kysymyksistä! Tekstittäjän valinta ja vastaus kuului: Tähän päättyy kaikki, tässä he lepäävät. Elokuvan tekijän vastaus taas on jotain ihan muuta, se on tämä: tässä veljekset yhdessä lepäävät ja odottavat ylösnousemuksen aamua. Samaan vastaukseen päättyy Lindgrenin kirja. Se päättyy Korpun riemukkaaseen huudahdukseen: ”Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

Olemme juuri eläneet läpi pääsiäisajan. Olemme jälleen seuranneet – niin kuin on sanottu – maailmanhistorian suurinta draamaa: Jeesuksen ristintietä, kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemusta. Emme ole voineet välttyä kohtaamasta kristillisen uskon sanomaa kuoleman voittamisesta, Jeesuksen ylösnousemuksesta, uuden elämän voimasta ja iankaikkisesta elämästä. Emme voi olla tietämättömiä siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mutta mikä on oma, henkilökohtainen vastauksemme sanomaan?

Runoilija Marie Luise Kaschnitz aloittaa erään runonsa näin:

”Uskotteko, minulta kysyttiin,
elämään kuoleman jälkeen.”

”Ja minä vastasin: Kyllä.
Mutta sitten en kyennytkään
sanomaan tarkemmin,
miltä se elämä näyttäisi.

Vain yhden tiesin:
Ei kultaisilla tuoleilla istuvien pyhien
arvojärjestystä,
ei tuomittujen sielujen
syöksemistä maahan.
Vain
vain vapautunutta rakkautta
ikuisesti kestävää
ylitseni tulvivaa.”

Pitkän runonsa lopussa kirjoittaja palaa alkuun:

”Mutta, kysyvät kysyjät,
ettekö odota enempää kuoleman jälkeen?
Ja minä vastaan:
en vähempää.
Ja minä vastaan:
en vähempää.”

Taide ja taudit

Aamuhartaus ti 01.05.2012
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo

Miguel de Unamuno (1864-1936): "Pyhän miehen uhri"

Kaikki me rakastimme sinua Vihreän laakson kaupungissa,
Espanjan sisimmässä sylissä,
sinua, Don Manuel Bueno, San Manuel.

Palautit lapsia vanhemmilleen ja vanhempia lapsilleen.
Toimitit jumalanpalvelukset sellaisella sielulla
ja heittäytymisellä ettei kukaan.
Enkelimäinen Angela omisti sinun ja seurakunnan hoitamiselle
koko elämänsä,
ja hänen pakanaveljensä Lasaruksen sinä sait ylösnousemaan
jumalankieltämisen haudasta.
Koko kylä täyttyi sinun pyhyytesi tuoksusta.

Olit tunnettu piispan kaupunkia myöten.
Eikä se tietysti haitaksikaan ollut, että olit
pitkä, hoikka ja yleväryhtinen,
että sinulla oli jumalainen lauluääni,
ja että kaikesta tästä ylenmääräisestä täydellisyydestä huolimatta
otit mutkattomasti tuopposen miesten kanssa,
ja annoit armon käydä oikeudesta.

Kaikki me rakastimme sinua,
Don Manuel Bueno, Hyvä Manuel, Pyhä Manuel.
Pyhä pappi, Hyvä ihminen.
Sinä olit täällä saadaksesi sielumme elämään ja palamaan, tehdäksesi meidät onnellisiksi.
Saadaksesi meidät uskomaan että olemme kuolemattomia.

Vain sinä itse et rakastanut itseäsi.
Etkä tainnut rakastaa meitäkään.
Sillä vaikka tarkoitit meille hyvää,
ja suorastaan etsit tilaisuuksia uhrautua puolestamme,
jätit antamatta meille tärkeimmän: itsesi.

Varjelit meitä totuudeltasi,
joka lopulta vei sinulta hengen.
Sinä uskoit, ettemme eläisi sinun totuutesi kanssa.
Sinä halusit, että elämme terveesti ja luottavaisesti,
lapsenuskoisina, kirkon äidinhelmassa.

Et heittäytynyt järveen, koska et halunnut kuormittaa meitä itsemurhallasi.
Mutta syöksyit epäuskon rotkoon,
joka ei koskaan umpeutunut,
ja jonka reunalla me nyt koetamme elää katsomatta alas,
kuoleman hirveyteen.

Sinä et rakastanut itseäsi.
Tuskin rakastit meitäkään.
Vai rakastitko?
Elämää rakastit, kyllä?
Mutta voiko elämää rakastaa, jos ei rakasta siinä asuvia ihmisiä?
Jos ei kunnioita heitä, ei pidä heitä rehellisyyden arvoisina?
Mahtoiko Jumala silti rakastaa sinua?
Rakastaako hän meitä nyt, kun tiedämme totuuden?

Sinusta oli sietämätöntä ajatella,
että kaikki tämä päättyy joskus ei-mihinkään.
Sinun sydämesi halusi uskoa ja toivoa ja rakastaa.
Sinun älysi sanoi, että sen kaiken on tapahduttava täällä,
tämänpuolisessa, tässä ja nyt,
koska tulevaisuudesta haudan tuolla puolen ei ole varma.
Mutta sinun sydämesi sanoi myös,
että tämä elämä ei sittenkään riitä,
että jos päätymme tähän,
olemme eläneet hukkaan,
mieletön määrä elettyä elämää on eletty hukkaan,
rakastettu hukkaan,
niin sinä ajattelit,
joten täytyyhän olla myös jotakin muuta.

Olisit rakastanut Lauri Viidan Alfhildia,
kaikkien suomalaisten äitirunojen äitiä,
joka lupaa Eemelinsä kanssa vielä pilvien takaa,
tähtien alta, viittoa ja hoivata meitä lapsia täällä,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.

Mitä olisitkaan antanut äidinrakkaudesta,
joka itsestäänselvästi ja vastaansanomattomasti
ulottuu yli kuolemankin,
ja kurottaa synnyttämiään kohti
kunnes on heidän vuoronsa rakastaa yli näkymättömyyden rajan.

Mitä jouduit maksamaan uskosta,
jonka turvaksi ja takuumieheksi ensina setuit ja sitten jouduit
ja joka lopulta vei sinulta hengen, sekin.
Usko, jonka paketoit vikkelästi uskonnoksi,
merkitsit lähettäjäksi äiti Kirkon
ja annoit meidän ymmärtää, että se riittää.

Valtakunnan pappa sauvakävelyllä

Iltahartaus pe 04.05.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta

His Eye is on the Sparrow

Varpunen käveli aamulenkillä vastaani. Sellainen nelikiloinen pikkulinnun vonkale kulki kadun oikeaa laitaa. Pysähdyimme juttelemaan. ”Pitää kuntoilla”, sanoi varpunen, ”on jäänyt liikunta aika vähiin ja kiloja tuppaa tulemaan.” ”Sattuuko siipeen?” kysyin sielunhoidollisesti. Varpunen kallisti päätään ja kysyi: ”Mihin siipeen?” ”Niillä te yleensä lennätte. Niitä on tuossa kehon kahta puolen eikun räpyttelemään.” Varpunen huokasi raskaasti: ”Ai nuo. Ei niillä ole mitään käyttöä. Kuulin, että lentäminen on vaarallista ja lopetin sen jo ajat sitten ja nyt tuota painoakin on päässyt tulemaan. Ei tällä ruholla lennetä.” Varpunen lähti paarustamaan edelleen. Huusin sen perään: ”Hei mikä sinun nimesi on?” Varpunen katsoi taakseen ja sanoi: ”Kirkko, minä olen Kirkko.”

Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.

Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.

Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.

Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.

Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.

Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.

Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.

Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.

Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”