Iltahartaus pe 20.04.2012
Pertti Luumi, opetusneuvos, Helsinki
Päivälehti otsikoi hiljaisella viikolla: ”Norjalaisilta katosi usko tuonpuoleiseen”. Lehti selosti tutkimusta, jossa kyseltiin tuhannelta norjalaiselta heidän käsitystään siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tutkimuksen mukaan lähes puolet haastatelluista uskoo, että ihmiselämä kerta kaikkiaan loppuu kuolemaan. Mitään kuolemanjälkeistä elämää ei heidän mukaansa ole. Kyselyä tulkinnut professori totesi: ”Ihmisten huomio ei ole tuonpuoleisessa vaan siinä elämässä, joka on tässä ja nyt.”
On paljon sellaisia kysymyksiä, joihin ei ole tai löydy yhtä, kaikkia tyydyttävää vastausta. Samoihin aikoihin tuon norjalaisille tehdyn kyselyn kanssa johtavassa päivälehdessämme nuoret koululaiset saivat tehdä kysymyksiä niin sanotuille asiantuntijoille. Eräs koulupoika kysyi: ”Miksi me olemme täällä maapallolla?” Vastaamaan oli haastettu filosofian alan asiantuntija. Hän totesi, että elämän tarkoitusta koskevat kysymykset ovat niin monimutkaisia, ettei tiede pysty niihin selkeästi vastaamaan. Biologia, politiikka ja uskonnot antavat samaan kysymykseen suuresti toisistaan poikkeavia vastauksia. Filosofin mielestä osuvin käsitys elämän tarkoituksesta on – niin kuin hän asian ilmaisi – ”epäilevä käsitys”. ”Koska yleistä tarkoitusta ei ole, jokainen valitkoon oman päämääränsä – tai olkoon valitsematta”, hän päätti vastauksensa.
On totta, että moneen niin sanottuun perimmäiseen kysymykseen voidaan vastata: Tiede ei kykene - tai ei ainakaan vielä ole kyennyt - tätä asiaa ratkaisemaan. Tai näin: Jokainen uskokoon niin kuin haluaa tai parhaaksi näkee - tai olkoon uskomatta. Mutta näin helpolla niistä ei pääse eroon. Kysymykset eivät jätä meitä rauhaan. Ei myöskään kysymys elämästä kuoleman jälkeen; ei kysymys elämän tarkoituksesta; ei kysymys minun elämäni tarkoituksesta; ei kysymys rakkaitteni elämän tarkoituksesta. Kysymykset ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää tieteen eikä filosofin tai filosofian ratkaistaviksi. Vastaus perimmäisiin kysymyksiin pakottautuu aina esille, tavalla tai toisella.
Katselen elokuvaa ”Veljeni Leijonamieli”, Ruotsissa valmistunutta elokuvaa. Sehän pohjautuu Astrid Lindgrenin samannimiseen romaaniin. Kirjassa ja elokuvassa ovat päähenkilöinä veljekset Joonatan ja Kalle, lempinimeltä Korppu. Kirjan ensimmäiseltä sinulta käy heti ilmi, että Korppu on kuolemansairas: Korppu itse oli päätellyt kuulemistaan keskusteluista, että ”kohta minä kuolen”. Tämän kovan tosiasian sietämisestä kertoo tuo koko kirja ja siitä tehty elokuva. Yhdessä veljekset kulkevat kohti kuolemaa.
Katselen elokuvaa. Elokuvan viimeisten sekuntien aikana kuvassa näkyy veljesten yhteinen hauta ja hautakivi. Elokuvan alareunassa juoksee suomenkielinen teksti. Mitä tuo teksti sanoo meille katsojille? Se sanoo: ”Tässä lepäävät veljekset Leijonamieli”. Tämäkö on elokuvan sanoma? Tähänkö kaikki loppuu? Ei. Elokuvan oikea sanoma näkyy hautakiveen hakatussa tekstissä. Siinä sanotaan: ”Tässä lepäävät veljekset Leijonamieli odottaen ylösnousemuksen aamua.”
Siinä ne ovat – pähkinänkuoressa – kaksi erilaista vastausta yhteen elämämme vaikeimmista ja tärkeimmistä kysymyksistä! Tekstittäjän valinta ja vastaus kuului: Tähän päättyy kaikki, tässä he lepäävät. Elokuvan tekijän vastaus taas on jotain ihan muuta, se on tämä: tässä veljekset yhdessä lepäävät ja odottavat ylösnousemuksen aamua. Samaan vastaukseen päättyy Lindgrenin kirja. Se päättyy Korpun riemukkaaseen huudahdukseen: ”Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!
Olemme juuri eläneet läpi pääsiäisajan. Olemme jälleen seuranneet – niin kuin on sanottu – maailmanhistorian suurinta draamaa: Jeesuksen ristintietä, kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemusta. Emme ole voineet välttyä kohtaamasta kristillisen uskon sanomaa kuoleman voittamisesta, Jeesuksen ylösnousemuksesta, uuden elämän voimasta ja iankaikkisesta elämästä. Emme voi olla tietämättömiä siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mutta mikä on oma, henkilökohtainen vastauksemme sanomaan?
Runoilija Marie Luise Kaschnitz aloittaa erään runonsa näin:
”Uskotteko, minulta kysyttiin,
elämään kuoleman jälkeen.”
”Ja minä vastasin: Kyllä.
Mutta sitten en kyennytkään
sanomaan tarkemmin,
miltä se elämä näyttäisi.
Vain yhden tiesin:
Ei kultaisilla tuoleilla istuvien pyhien
arvojärjestystä,
ei tuomittujen sielujen
syöksemistä maahan.
Vain
vain vapautunutta rakkautta
ikuisesti kestävää
ylitseni tulvivaa.”
Pitkän runonsa lopussa kirjoittaja palaa alkuun:
”Mutta, kysyvät kysyjät,
ettekö odota enempää kuoleman jälkeen?
Ja minä vastaan:
en vähempää.
Ja minä vastaan:
en vähempää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti