Taide ja taudit

Aamuhartaus ti 01.05.2012
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo

Miguel de Unamuno (1864-1936): "Pyhän miehen uhri"

Kaikki me rakastimme sinua Vihreän laakson kaupungissa,
Espanjan sisimmässä sylissä,
sinua, Don Manuel Bueno, San Manuel.

Palautit lapsia vanhemmilleen ja vanhempia lapsilleen.
Toimitit jumalanpalvelukset sellaisella sielulla
ja heittäytymisellä ettei kukaan.
Enkelimäinen Angela omisti sinun ja seurakunnan hoitamiselle
koko elämänsä,
ja hänen pakanaveljensä Lasaruksen sinä sait ylösnousemaan
jumalankieltämisen haudasta.
Koko kylä täyttyi sinun pyhyytesi tuoksusta.

Olit tunnettu piispan kaupunkia myöten.
Eikä se tietysti haitaksikaan ollut, että olit
pitkä, hoikka ja yleväryhtinen,
että sinulla oli jumalainen lauluääni,
ja että kaikesta tästä ylenmääräisestä täydellisyydestä huolimatta
otit mutkattomasti tuopposen miesten kanssa,
ja annoit armon käydä oikeudesta.

Kaikki me rakastimme sinua,
Don Manuel Bueno, Hyvä Manuel, Pyhä Manuel.
Pyhä pappi, Hyvä ihminen.
Sinä olit täällä saadaksesi sielumme elämään ja palamaan, tehdäksesi meidät onnellisiksi.
Saadaksesi meidät uskomaan että olemme kuolemattomia.

Vain sinä itse et rakastanut itseäsi.
Etkä tainnut rakastaa meitäkään.
Sillä vaikka tarkoitit meille hyvää,
ja suorastaan etsit tilaisuuksia uhrautua puolestamme,
jätit antamatta meille tärkeimmän: itsesi.

Varjelit meitä totuudeltasi,
joka lopulta vei sinulta hengen.
Sinä uskoit, ettemme eläisi sinun totuutesi kanssa.
Sinä halusit, että elämme terveesti ja luottavaisesti,
lapsenuskoisina, kirkon äidinhelmassa.

Et heittäytynyt järveen, koska et halunnut kuormittaa meitä itsemurhallasi.
Mutta syöksyit epäuskon rotkoon,
joka ei koskaan umpeutunut,
ja jonka reunalla me nyt koetamme elää katsomatta alas,
kuoleman hirveyteen.

Sinä et rakastanut itseäsi.
Tuskin rakastit meitäkään.
Vai rakastitko?
Elämää rakastit, kyllä?
Mutta voiko elämää rakastaa, jos ei rakasta siinä asuvia ihmisiä?
Jos ei kunnioita heitä, ei pidä heitä rehellisyyden arvoisina?
Mahtoiko Jumala silti rakastaa sinua?
Rakastaako hän meitä nyt, kun tiedämme totuuden?

Sinusta oli sietämätöntä ajatella,
että kaikki tämä päättyy joskus ei-mihinkään.
Sinun sydämesi halusi uskoa ja toivoa ja rakastaa.
Sinun älysi sanoi, että sen kaiken on tapahduttava täällä,
tämänpuolisessa, tässä ja nyt,
koska tulevaisuudesta haudan tuolla puolen ei ole varma.
Mutta sinun sydämesi sanoi myös,
että tämä elämä ei sittenkään riitä,
että jos päätymme tähän,
olemme eläneet hukkaan,
mieletön määrä elettyä elämää on eletty hukkaan,
rakastettu hukkaan,
niin sinä ajattelit,
joten täytyyhän olla myös jotakin muuta.

Olisit rakastanut Lauri Viidan Alfhildia,
kaikkien suomalaisten äitirunojen äitiä,
joka lupaa Eemelinsä kanssa vielä pilvien takaa,
tähtien alta, viittoa ja hoivata meitä lapsia täällä,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.

Mitä olisitkaan antanut äidinrakkaudesta,
joka itsestäänselvästi ja vastaansanomattomasti
ulottuu yli kuolemankin,
ja kurottaa synnyttämiään kohti
kunnes on heidän vuoronsa rakastaa yli näkymättömyyden rajan.

Mitä jouduit maksamaan uskosta,
jonka turvaksi ja takuumieheksi ensina setuit ja sitten jouduit
ja joka lopulta vei sinulta hengen, sekin.
Usko, jonka paketoit vikkelästi uskonnoksi,
merkitsit lähettäjäksi äiti Kirkon
ja annoit meidän ymmärtää, että se riittää.