Iltahartaus pe 01.06.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
Tiedän paikan armahan, Konnunsuolla vankilan. Siellä olo onnekas tiilenpäivä lukemas. Muuttuvat laulut. Tiilet ovat tallella, mutta nyt niitä lukevat vastaanottokeskuksen asiakkaat. Sisällissodan jälkeen elokuussa 1918 tuotiin lotjalla Lappeenrannan vankileiriltä vakaumuksensa puolesta nälkiintyneistä vangeista heitä, joiden oletettiin pystyvän työntekoon. Alussa oli suo, kuokka ja vangit. Viime vuoden viimeisenä työpäivänä vankilanjohtaja sulki oven ja laittoi luudan oven eteen merkiksi siitä, ettei ketään ole kotona. Pidin urani lyhyimmän hartauden: ”Vaiennut vaikerrus on vankilan. Sä siunaa tää maa muistojen.” Vartijat polttivat vanhoja virkavaatteita. Moni meistä piti paitaa, mikä julisti: Kaikki Konnunsuon puolesta. Silloin, kun taloa vielä asuttiin, vastaan tulevat vangit nostivat kätensä nyrkkiin ja sanoivat: ”Kaikki Konnunsuon puolesta”.
Vankila sijaitsee Läykän mäellä. Kolmekymmentäluvun alussa valtio rakensi mäelle mäen ja sille mäelle rakennuksen, johon tulivat sairaala, kirjasto. luokkahuone ja kirkko. Tuottavuus tarkoitti siihen aikaan vanki-ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista, hoitoa ja huoltoa. Valtio tarjosi pelastusarmeijan tavoin soppaa, saippuaa ja sanaa. Sanaa suorastaan pakkoruokintana, pakkokirkon muodossa. Muuttuvat laulut. Kun tulin kesävartijaksi, talousmestari antoi minulle muiden releitten joukossa Parabellum-pistoolin ja sanoi: ”Tuossa on siulle vankeinhoitolaitos” – niinhän sen runkoon oli stanssattu. Pena, murhasta tuomittu seurakuntalaiseni sanoi kaiken yhdessä runossaan: Olen numero likaisessa mapissa. Ja nyt me olemme tässä, rengastamme tuomittuja kuin muuttolintuja.
Kolmen päivän ikäisenä pappispentuna toimitin ensimmäisen jumalanpalveluksen siinä kirkossa. Saarnatuolia kiersi metallikirjoitus: Herran sana pysyy iäti. Siinä kirkossa kävi Konnun Pelleksi sanottu opettaja Ylppö, jonka helluntalainen Jumala rakasti syntisiä yhtä kiivaasti kuin vihasi syntiä. Mutta siinä kirkossa seisoivat myös Ylioppilasteatterilaiset tanakassa haara-asennossa ja lauloivat: Palopuheet ei nälkää karkoita eikä rumpujen paukutuskaan. Sen kirkon ovesta käveli vankien itse tuottamassa Tuhlaajapoika-saarnadraamassa tuhlaajapoika tyhjä Vikinglinen muovikassi kädessään kohti saarnatuolin vieressä odottavaa isäänsä. Saarnatuolia kiersi teksti: Herran sana pysyy iäti. Siinä kirkossa me rukoilimme Penan puolesta Äiti meidän-rukousta, koska Isä Jumala ei koskaan hymyillyt,käytti remmiä, pilkkasi ja jätti ulos. Mutta siinä kirkossa me puhuimme Roskis-Kristuksesta ja ajattelimme, ettemme tee vangeista yhteiskuntakelpoisia ennen kuin yhteiskunta on vankikelpoinen, sellainen, joka armahtaa ja ottaa vakavasti sovituksen mahdollisuuden.
Siinä kirkossa me väitimme, että jos kirkko ja sen miehistö hoitaa hommansa kristillisesti ei poliisille jää muuta työtä kuin pitää mehuhetkiä lasten liikennepuistossa. Nykyisin poliisipappina olen jyrkästi toista mieltä: Nuorempana virkavaltaa kaikin voimin vastustin, nyt oon aina onnellinen, kun nään poliisin. Siinä kirkossa vuosien aikana moni mies löysi uuden suunnan elämälleen. Vieläkin saan silloin tällöin viestejä heiltä, kuinka yksi kirja papin antama kirja auttoi uuteen alkuun, kuinka lapset ovat pärjänneet javanhin poika vetää nyt firmaa. Mutta olen tavannut rippikoulupoikani Tukholmassa, missä hän loi kansainvälisen uran erityisasiantuntijana Slussenin sissien selviytymisyksikössä. Marraskuussa 1967 löysimme heitä, itsenäisyyden juhlavuoden takia armahdettuja paleltuneena Näkinsillan alta ja Uimastadionilta. Mitä sanoikaan Oscar Wilden vankilapappi Reading Gaolin ballaadissa: Ken elää monta elämää, hänen monesti kuolla täytyy. Mutta sen kirkon saarnatuolia kiersi kirjoitus: Herran sana pysyy iäti.
Vuosi sitten viimeinen vanki lähti Konnunsuolta. Henkilökunnan jämät jäivät vahtimaan tyhjää vankilaa tuottavuusohjelman mukaisesti. Vankila muuttui kiinteistömassaksi, josta piti päästä eroon mahdollisimman edullisesti ja nopeasti. Kirkko osoittautui taas ongelmaksi. Viimeisen vankilapapin, Riuttaskorven Arin kanssa, jouduimme miettimään, millä tavalla tila desakralisoitaisiin. Piispamme toimitti rukouspalveluksen ja veimme kaikki kristilliset esineet ulos. Apulaisjohtajat kantoivat krusifiksin ristisaaton edessä. Kättelimme ovella vanhoja työkavereitamme. Katseet kohtasivat, silmissä oli jotain kosteaa: Mikähän täällä suolla oikein on, kun alkaa aina oireilla? Kirkko oli melkein tyhjä. Seinille jäi vielä naisvankien tekemät kuvakudokset. Saarnatuolia kiersi kirjoitus: Herran sana pysyy iäti.
Kirkon katolle jäi risti. Sen edeltäjä putosi 6.6.2006 myrskyssä, mutta nyt se oli siellä entistä uljaampana, leimasi koko rakennusmassan. Markkinavoimat vaativat sen poistamista. Kuparista saisi hyvän hinnan, mutta kuka ostaisi vähän käytetyn ristin?
Samaan aikaan toisaalla: Keskellä Saimaata sijaitsee Ilkon saari. Isä Markuksella oli unelma: Jospa siihen saareen voitaisiin rakentaa skiittoja, ortodoksien rukoushuoneita. Siunattu unelma on saanut ekumeenisillä talkoilla ja lahjoituksilla aikaan jo kaksi pientä Herran huonetta, Valamon ja Konevitsan skiitat. Kolmas valmistuu tänä kesänä. Teimme pojan ja pojanpoikien kanssa ristiretken Konnunsuolle ja roudasimme ristin skiitta-saareen, jonka kalliolla se tervehtii veneilijöitä ja kantaa Konnunsuon muistoa.
Kaksi pappia istuu tyhjässä kirkossa. Kalteri-ikkunoista ei katso kukaan. Saarnatuolin reunassa kiinnitystappien jäljet muistuttavat siitä, että sitä kiersi kirjoitus: Herran sana pysyy iäti. Jotain oli kuitenkin jäänyt kuvainriistosta jäljelle: nauhurikaappi, millä soitettiin Joutsenon kirkon kelloja Konnunsuon vankilaseurakunnalle. Kytkemme kokeeksi piuhat ja painan Play-nappia. Vanha c-kasetti soitin herää henkiin. Kellot alkavat soida tyhjän vankilan melkein tyhjässä kirkossa. Joku katsoo ikkunasta, jossain on risti ja Herran sana pysyy iäti.
Laulu: "Hymni" (säv. ja san. Pekka Simojoki, sov. Markku Perttilä). Esittäjä: Pekka Simojoki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti