keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Valtakunnan pappa sauvakävelyllä



Iltahartaus pe 04.05.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta

His Eye is on the Sparrow

Varpunen käveli aamulenkillä vastaani. Sellainen nelikiloinen pikkulinnun vonkale kulki kadun oikeaa laitaa. Pysähdyimme juttelemaan. ”Pitää kuntoilla”, sanoi varpunen, ”on jäänyt liikunta aika vähiin ja kiloja tuppaa tulemaan.” ”Sattuuko siipeen?” kysyin sielunhoidollisesti. Varpunen kallisti päätään ja kysyi: ”Mihin siipeen?” ”Niillä te yleensä lennätte. Niitä on tuossa kehon kahta puolen eikun räpyttelemään.” Varpunen huokasi raskaasti: ”Ai nuo. Ei niillä ole mitään käyttöä. Kuulin, että lentäminen on vaarallista ja lopetin sen jo ajat sitten ja nyt tuota painoakin on päässyt tulemaan. Ei tällä ruholla lennetä.” Varpunen lähti paarustamaan edelleen. Huusin sen perään: ”Hei mikä sinun nimesi on?” Varpunen katsoi taakseen ja sanoi: ”Kirkko, minä olen Kirkko.”

Ei tämä tapahtunut vastakärsittynä vappuna enkä edes keksinyt koko juttua. Luin sen kohtalaisen aivomyskyn päässäni aiheuttaneesta The Underground Church, Maanalaista kirkkoa käsittelevästä kirjasta. Sen verran vielä pappispuuhaan kirkon keskusrahaston elättinä, että ihmettelen yhä, miten meille näin on käynyt. Kun lähdimme opiskelemaan jumaluusoppia 60-luvulla, meidän puolestamme kotikylillä rukoiltiin ja pyydettiin, että Jumala varjelisi meitä siltä pään uskolta, mitä tiedekunta silloin edusti. Opimme, että teologia olisi tapa rakastaa Jumalaa myös päällään. Saimme tiedekunnasta metsäkoneen kuljettajan paperit, mutta seurakuntien savotoilla meille annettiin justeerisaha ja kirves: Täällä on totuttu tekemään näillä. Mies metsähän meni, pieni kirves kelkkasessa. Joskus tuntui siltä, että Eino Salmelaisen kirja Aioin papiksi- jouduin teatteriin tulisi olemaan myös elämänkertani nimi.

Me olimme 60-luvulla kirkon realisteja, uskoimme mahdottomaan. Armo kumoaisi painovoiman ja me lentäisimme. Ensimmäisiä Jeesuksen perään lähtijöitä sanottiin yksinkertaisesti Tien kulkijoiksi. Heidän uskontunnustuksensa oli vallankumouksellinen: Jeesus Kristus on Herra. Se ei alun perin tarkoittanut tätä nykyistä ulkoluettua saarnan loppuhenkosta, vaan julistusta sitä, ettei meitä Keisari määräile. Me seuraamme kulkureiden kuningasta. Pojanpoikani ihmetteli, miksi aina kysytään, onko joku tullut uskoon, niin kuin joku olisi jo päässyt perille. Hänen mielestään uskoon pitäisi mennä. Tai ainakin sinnepäin, vastaan.

Jeesus lupasi tulla pian. Olisi sanonut reilusti, että hän tulee sitten kun ehtii. Ongelmamme kiteytyy siihen, että hänen aikataulunsa tuntuvat hoippuvan kuin VR:n rataliikenne. Jäämme asemalle pesimään, riitelemään aikatauluista ja siitä, ketkä kelpaavat meille kanssamatkustajiksi. Kävellään aikamme kuluksi pieniä sisäsiistejä ympyröitä. Lentäen olisit jo perillä. Mutta kun se lentäminen vaikuttaa niin vaaralliselta eikä lentokeleistäkään tiedä. Haukka lentää joskus matalalla, kanat eivät koskaan korkealla.

Mitä meillä on oikeastaan pelättävää? Mitä tekoa meillä on uskolla, joka ei lennä eikä lennätä, joka ei auta meitä ottamaan riskejä oikeudenmukaisuuden, ilon ja rauhan puolesta? Miksi me ajattelemme enemmän sitä, mitä ihmiset, etenkin se hartaiden harvainvalta, ajattelee tekemisistämme kuin sitä, mitä Jumala odottaa meidän tekevän hänen valtakuntansa toteuttamiseksi? Viimeiselle tuomiolle ei kannata opetella ulkoa uskontunnusta vaan kerätä boonuksia heiltä, jotka tässä maailmassa kuittaavat uskomme rakkauden tekoina.

Äskettäin Jeesus nousi kuolleista. Pitäisiköhän meidänkin nousta ja lähteä ihan oikeasti seuraamaan häntä eikä tyytyä tähän paikallaan käyntiin mikä kuuluu hengelliseen harrastejumppaan. Uskonnolliset pelimme muistuttavat lasten tramboliinileikkejä. Hyppäämme kovin ja korkealle, mutta putoamme aina takaisin samaan paikkaan. Taivaaseen käy matkamme, mutta maa, sen tasainen tuttu turvallisuus saa viihdyttää meitä. Sun helmahas saa poikas onnellisna uinahtaa.

Esimieheni ja esikuvani pappina, Herkko Kivekäs, kertoi nähneensä unen, missä Jeesus tuli katsomaan, mitä me täällä Lappeenrannan seurakuntahyytymässä olemme saaneet aikaan. Herkko hermostui pahimman kerran. Kun Herra ilmestyi sitten kirkkoherranvirastoon, hänelle esiteltiin täydellisessä yhteistaloudessa olevan seurakuntayhtymän organisaatiokaavio. Jeesus katseli sitä, huokasi, taputti palvelijaansa olalle ja sanoi: ”Tätä minä juuri tarkoitin”.

Me teemme organisaatioita ja pakenemme työtä projekteihin. Herramme konuaa teitä ja aitovieriä, viettää valtion virastoissa noudettavaa työaikaa rupusakin kanssa, pitää poikamiehenä lapsia sylissään heidän viattomuuttaan nuuhkien ja on kaikkien niiden kaveri, joiden ihmisarvo on alennusmyynnissä.

Hän näkee varpusen, sellaisen iloisesti sirkuttavan ja leppoisasti lentelevän ja sanoo: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin. Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä”.

Tässä meille sauvakäveleville varpusille viesti: miksi olemme peloissamme ja yksinämme, kun Jeesus on kestokaverimme ja katsoo peräämme? Jumala ei unohda yhtäkään meistä. Valmiina nousuun. Jeesus nousi kuolleista, noustaan mekin: ”Menkäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”

1 kommentti:

  1. Olipa hieno postaus. Luin sitä henkeä haukkoen, niin totta joka sana ja sisältä kuuluu kokemuksen vahva kaiku.
    Oma kokemukseni seurakunnasta on tavisjäsenen ja tätä ennen neljännesvuosisadan luottamustehtävien läpi seurakuntayhtymän asioiden tarkastelu. Kirjoituksesi hätkähdytti hereille. Kiitos mammamia.

    VastaaPoista