Ihan säpsähdin nähdessäni tämän.

Iltahartaus pe 29.06.2012
Matti J. Kuronen, rovasti, Lappeenranta
Arin pieni hinaaja upposi satamaan. Hänellä oli heti nostoratkaisu. Tarvittiin vain paljon pöytätennispalloja ja niiden mentävä muoviputki. Putki ujutetaan laivan sisuksiin. Riittävä määrä pingispalloja pudotetaan putkea pitkin ruumaan. Fysiikan lakien mukaan laivan täytyy lopulta pullahtaa pinnalle, kun ilma kumoaa painovoiman ja maan vetovoima häviää ilmalle.

Ari kuoli talvella. Hän kuoli Intiassa lentokentän kotimaan lähtöportille käytyään katsomassa vanhoja palvelupaikkojaan ja Intian armeijan itsenäisyyspäivän paraatia.

Ari oli upseeri. Opin häneltä armeijan maastoruokailussa elämäni tärkeimmät eväät. Huollon tuotua keitot kentälle hän kysyi: Ketkä eivät ole paikalla? Tykkien lähipuolustusmiesten ja sääpalloa ulkoiluttavien säämiesten pakit koottiin tienposkeen. Kaikille yhtä vähän-komento aiheutti urputusta: Ei kun kaikille yhtä paljon. Esimies ei antanut periksi: Jos kaikille aletaan jakaa yhtä paljon alkujaan, niin loput jäävät yleensä ilman. Ei mitään kristillistä tasajakoa, vaan reilusti kaikille yhtä vähän. Viimeinen käsky kuului: Jakaja saa ottaa viimeiseksi. Erehdyin kiittämään yli-luutnanttia siitä, että hän ajattelee viimeistäkin. Sain opetuksen: En minä sitä ajattele, se on huollon miehiä. Jos se säästää itselleen, niin silloin jää viimeistä edellisellekin ja hän on minun miehiäni.

Vaikka meillä ei kohta ole kunniakkaista puolustusvoimista jäljellä muita kuin sotilaskodit ja soittokunnat, niin toivon hartaasti, että peruskoulutusjaksolla ehdittäisiin opettaa ainakin nuo kolme asiaa: poissa oleville ensin, kaikille yhtä vähän ja jakajalle viimeiksi. Maanpuolistuskursseille ja ylimääräisiin kertausharjoituksiin voitaisiin koota kaikki taloushörhöt, optio-onnistujat ja muut kansainväliset kapitalistit samojen syväjohtamisoppien ääreen.

Kuljen usein paikallisen metodistikirkon ohi juuri siihen aikaan, kun siellä jaetaan ruokaa. Pakit ja leipälaukut ovat vaihtuneet muovikasseiksi, mutta Arin opetukset nousevat mieleen. Täältä ovat poissa juuri ne, joiden pitäisi tehdä jotain sille, ettei kaikkia muisteta silloin, kun yhteistä hyvää jaetaan.

Miten meille on päässyt näin käymään? Heprealaisessa Raamatussa ihmisten todelliset arvot mitattiin Jumalan silmissä sen mukaan, kuinka he käytännössä suhtautuivat muukalaisiin ja toisenlaisiin. ”Älä myöskään suorita jälkikorjuuta viinitarhassasi äläkä poimi maahan varisseita rypäleitä. Jätä ne köyhiä ja muukalaisia varten. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3.Moos 10) Jumala muistutti, että kansa oli nähnyt itse niin paljon nälkää, että heidän pitäisi nähdä muidenkin nälkä. Nykyisin me huteroseksuaaliset keskitymme tanakasti toisten rakkauselämän vahtimiseen emmekä heidän leivänsaantiinsa. Jeesus teki ihmeensä yleensä ruualla ja juomalla eikä ihmissuhteilla. Mistä meille kertonee se, että ensimmäiseksi kristityksi kastettiin etiooppilainen bisnesmies, vieläpä eunukki?

Eikä tämä säästäminen poissa olevia ja tulevia varten ole vain meidän keksintömme. Intiaanit sytyttivät kokouspaikalle seitsemän nuotiota muistuttamaan siitä, että päättäjien vastuu ulottuu seitsemänteen polveen. Erorahat eivät ole mitään pikavippejä. Elämällä on pitkät maksuajat, mutta aina se perii saatavansa. Kaikille yhtä vähän. Tämä ei tarkoita sitä, että me syömme ja syötämme toisillemme Vähän jälkeen parasta ennen-ruokaa. Saahan siitä kassalla 30%:n alennuksen. Kysymys on siitä, että meidän talousmittareissamme vähimmälle jäävän osuus toimii mittana kaikelle jakamiselle. Nythän optioeläjät ja muut rantarosvot vaativat kauhalla itselleen, mutta samalla kauhalla myös heiltä, joille itse antavat lusikalla. Talousrikollisten patriarkka Juudas Iskariot tajusi sentään tehdäs sinänsä tolkullisen oivalluksen : ”Millaista haaskausta. Olisihan voiteen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.” Köyhät ovat aina meidän keskellämme. Ei tämä ole vain pessimistinen talousennuste, vaan muistutus siitä, että heissä meille riittää töitä jatkuvasti. Talouden nousu- ja laskukausien aallokko tulee aina heittämään heitä rannalle katsomaan, mihin me rahamme panemme. Jeesus taisi keljuilla pahimman kerran meidän talousjärjestelmälle esitellessään sen mannekiinina lesken, joka pani viimeisetkin perheen ruokarahat sille tilille, millä hoidettiin temppelin rakennusmassaa. Kaikille yhtä vähän-periaate johtaa loppuun vietynä siihen, että jos annamme Jumalalle sen, mikä hänelle kuuluu, ei keisarille jää paljonkaan saatavia.

Jakajan velvollisuus ottaa viimeiseksi taitaa toteutua ainoastaan meidän mummoloissamme. Ainakin meidän mummo oli aina juuri syönyt, kun häntä pyydettiin pöytään kanssamme. Siinä hän hyppäsi hellan ja pöydän väliä, tuputti ottamaan lisää ja samalla töppäsi leivänpalaa padassa tirisevään paistiin. Hän ymmärsi ruuan päälle: ruisleipään piirrettiin risti. Jostain syystä hän pesi kätensä aina joutuessaan tai päästessään käsittelemään rahaa. Nyt me pesemme vaalirahaa.

Ari, toisinajatteleva upseeri ja oikein toimiva ortodoksi, oli samaa mieltä arkkipiispa Vikströmin kanssa: Täällä vallitsee järjetön ja jumalaton meno. Teemme näissä sulkeisissa vääriä temppuja, jos emme jaa ensiksi heille, jotka eivät ole paikalla, jos emme pyydä itsellemme yhtä vähän kuin vieruskaverille ja jos me emme vaadi jakajia tarvittaessa vain nuolemaan kuppinsa.

Aria harmitti viime aikoina kaksi asiaa. Emme ehtineet mennä ratsain Pietariin hakemaan sotamuseosta rakuunoiden alkuperäistä lippua. Toiseksi se, että virsikirjauudistus muutti kirkon eettisen kovapanosammunnan pelkäksi räkäpäiden paukutteluksi. Aseistariisunnan kohteena oli etenkin virsi 440.

Musiikki: Jaakko Löytty: ”On vääryys vallan vienyt”