Tulihan se sieltä

itse hartaus:

Aamuhartaus ti 17.07.2012
Sakari Häkkinen, hiippakuntadekaani, Kuopio

Thomas Wilcox, Kallis hunajan pisara

Nuori mies lähti ahdistuksessaan salaa pois kotoa, kertomatta kenellekään, mihin menee. Koti oli Nilsiässä ja viikon päivät käveltyään synkkämielinen ja uupunut kulkija saapui Jyväskylän seudulle. Mitä lienee matkan aikana mielessä ollut, mutta perille saavuttuaan tämä nuori mies, Paavo Ruotsalainen, hakeutui seppä Högmanin pajaan. On vuosi 1799. Paavo kertoo sepälle pelkäävänsä Jumalan vihaa ja joutuvansa helvettiin.

Seppä Högman oli tunnettu ymmärtäväisestä ja sielunhoidollisesta asenteestaan. Paavo tuskin oli ensimmäinen tai viimeinen, joka vaelsi hänen luokseen neuvoa pyytämään. Sepän neuvosta tuli Paavolle elämän käännekohta. Hän sai lohdutuksen ja vieläpä matkalukemiseksi pienen kirjan nimeltä Kallis Hunajan pisara Kristus-kalliosta eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille. Kirjan oli kirjoittanut Thomas Wilcox -niminen henkilö noin puolitoista vuosisataa aiemmin. Tuosta kirjasta lienee seppä Högman ammentanut viisaita neuvojaan muillekin. Hänen Paavolle antamansa ohje on usein tiivistetty sanoihin ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen.” Mutta tuota ohjetta on kovin usein, irrotettuna kontekstistaan, tulkittu väärin. Menikö Paavo sepän luo vain kuulemaan, että hänen, joka tunsi itsensä muutenkin kelvottomaksi, pitäisi vielä tehdä jotain, jotta kelpaisi Jumalalle? Tai jos ei tehdä, niin ainakin tuntea jotain enemmän päästäkseen ahdistuksestaan?

Enpä tiedä, mitä seppä tarkalleen mahtoi Paavolle sanoa, mutta tuossa Paavon saamassa kirjasessa, ”Hunajan pisarassa”, on tällainen kohta: ”Sinulla voi olla monia hyviä ominaisuuksia ja kuitenkin ehkä tärkein puuttuu, mikä saa sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Sinä et ole koskaan myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et ole koskaan luopunut omasta vanhurskaudestasi ja muusta sellaisesta.”

Raamattunsa lukenut kuulija, niin kuin Paavokin, osaa yhdistää nuo sanat tärkeimmän puuttumisesta ja murheellisena Kristuksen luota pois menemisestä evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus keskustelee rikkaan nuorukaisen kanssa. Nuori mies kysyy: ”mitä minun pitää tehdä, että perisin iankaikkisen elämän”. Sitten hän sanoo noudattaneensa kymmentä käskyä nuoresta pitäen. Evankelista Markus jatkaa: ”Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ’Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.’ Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.” (Mark. 10:17-22)

Seppä Högman, Hunajan pisaraa siteeraten, antoi Paavolle ohjeen luopua kaikesta omasta. Pettuleipää järsivä Paavo ei ollut taloudellisesti rikas. Ehkä siksi hän ymmärsi nuo sanat toisella tavalla: Kristuksen edessä on luovuttava ponnisteluistaan kelvata Jumalalle. On suostuttava huonoksi, syntiseksi ja kelvottomaksi, myytävä kaikki oma hurskaus. Silloin ei ole enää mitään muuta turvaa kuin armo, se, että jumalaton kelpaa Jumalalle.

Luterilaisen uskomme kallein aarre on evankeliumin ydin: Kristuksen tähden Jumala vanhurskauttaa eli hyväksyy yhteyteensä jumalattoman. Thomas Wilcox ei ilmeisesti ollut luterilainen. Silti hän kirjoitti jo 1600-luvulla tuon pienen kirjasen, jossa ainakin minun mielestäni luterilaisen uskon keskeisin korostus tulee äärimmäisen selkeästi esiin. Melkein joka sivulla Wilcox kehottaa katsomaan Kristusta. Ei pidä katsoa vain omaan mahdottomuuteen ja kelvottomuuteen, sen enempää kuin omaan hyvyyteen tai uskonnolliseen erinomaisuuteenkaan. On katsottava Kristukseen, perustettava kaikki Jumalan rakkauden ja Kristuksen armon varaan. Silloin ei tarvitse näyttää kenellekään, ei ihmisille eikä Jumalalle, miten hyvä tai huono on kristillinen elämänlaatu. Ei tarvitse rukoilla muodon vuoksi hienoilla sanoilla tai teeskennellä olevansa lähempänä Jumalaa kuin muut. Eikä tarvitse hävetä heikkouttaan, ei tietämättömyyttään, ei edes virheitään. Siinä on elämään vapauttava evankeliumi. ”Syntinenkin kelpaa” on siis sama asia kuin ”uskosta vanhurskas saa elää.” (Room. 1:17)

Jos Jumala näin hyväksyy meidät aivan ilman omaa ansiotamme, niin miksi emme mekin voisi hyväksyä toisiamme, sellaisina kuin olemme?

Virsi: Virsi 359:1 ja 6