Pieni rumpalipoika

The Little Drummer Boy (Perfect Version) 

Tapio Heinonen - Pieni rumpalipoika

Kuulet äänen, pa-ra-pa-pam-pam Näät pienen rumpalin, pa-ra-pa-pam-pam Hän marssii pystypäin, pa-ra-pa-pam-pam Nyt halki kaupunging, pa-ra-pa-pam-pam Ra-pa-pam-pam, ra-pa-pam-pam Tahdin määrää näin, pa-ra-pa-pam-pam Rumpali tää Kuulet lyönnit, pa-ra-pa-pam-pam Tuo poika pikkuinen, pa-ra-pa-pam-pam Näin johtaa joukkoaan, pa-ra-pa-pam-pam Hän tahdin askelten, pa-ra-pa-pam-pam Ra-pa-pam-pam, ra-pa-pam-pam Hoitaa rummullaan, pa-ra-pa-pam-pam Sitä hän lyö Kuulet rummun, pa-ra-pa-pam-pam Niin pieni mies on kai, pa-ra-pa-pam-pam Mut äänen suuren hän, pa-ra-pa-pam-pam Kun haltijaksi sai, pa-ra-pa-pam-pam Ra-pa-pam-pam, ra-pa-pam-pam Työn myös tärkeimmän, pa-ra-pa-pam-pam Iloksein sai rumpali tää Iloksein sai

On juhlan aika

Nuorisotakuun toteutumismalli lapsenlapsesta veteraani-isoisään. Siihen ei tarvita katujätkiä eikä poliittisia edunvalvojia. Annetaan nuorten toteuttaa sisäsyntyisiä taitojaan. Muistutan, että rautaesirippu kätki taakseen paljon salaisuuksia, joiden ei haluttu paljastuvan. Nyt on avoimessa yhteiskunnassa otettava käyttöön avoimen yhteiskunnan säännöt. On opittava uudestaan.

Minä olen Ville

• Ville Haapasalon hurja bisnesidea: Venäjän suurin nettikauppa! (26.11.2012 18:29)

 Ruskan jälkikuvia tiiliseinällä

 

Lauluni

Lauluni

tekijä: 0000jani0000 • 6 kuukautta sitten • 924 näyttökertaa

Jari Sillanpään Levyltä onnen etsijä

HD

 Lauluni - Esa A. Luukkainen & kumppanit / näytekappaleita levyltä tekijä: Samuli Moilanen

 "moilasen studiossa puuhattiin syys-lokakuussa plätty, mukana rakkaat osaavat lahjakkaat kollegat. osa tuotosta suunnataan perheentalolle joensuussa, kiitos järjestöjonglööri ani-elina heikkisen johdatuksen ja lionsleidien organisoinnin!"

Aika aikaa kutakin. Muistin tueksi liitän viisi elementtiä, joista olisin halunnut tietää enemmän. Työympäristön viihtyvyydeksi on tehtävä muutoksia, että työpaikalle on mukavaa mennä. Tämä on tuonut monta tuliukkoa tielleni, jotka ovat halunneet hyötyä työhuoneestani. Onnistuivat siinä aikansa, mutta lopulta heidän vaatimuksensa toi minulle rahaa sijoitettavaksi omaishoitoon.

On mielenkiintoista seurata kuinka tuli tuhoaa metallin ja metalli tuhoaa puun. Tämä liittyy sukuolvenvaihdokseen viiveellä. 

Lauluni -levyn tuotosta osa suunnataan perheentalolle Joensuussa.  Oman korteni kannoin kekoon lahjoittamalla vapaaehtoistyön tuloksen Kuortinkartanolle, KympinLasten perheiden leiritoiminnan tukemiseen. 

Äänikirjoja ja -kirjeitä

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia. (s. 346)

Kauan sitten havahduin kuuntelemaan ihmisten ääniä. Aamuhartausseurakunnan papeista se alkoi. Yhteydenotto rovasti Matti J Kuroseen tuotti tuloksen. Hän antoi luvan käyttää tekstiään julkaisussa SUURIA SANOJA pieniä askelia. Naisrunoilijoiden äänissä olen erehtynyt luulemaan heitä nuoriksi ja niinhän naiset ovatkin ajatuksiltaa nuoria, miehillä on taipumus vanheta. He vaihtavat tietyssä iässä omaikäisensä vaimon kahteen 2-kymppiseen.

Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.  - Eeva Kilpi -  Going to sleep, I think: Tomorrow I will heat up the sauna, Pamper myself, Walk, swim, wash, Invite myself to evening tea, Speak to myself in a friendly and admiring way, praising: You brave little woman, I believe in you. - Eeva Kilpi -   Nukkumaan käydessä illalla ajattelen huomisen hyviä asioita. Luottamus itseen on säilynyt, vaikka kaikki hyvät lupaukset siirtyvät aina yhden päivän eteenpäin. Jo 12 vuotta olen luvannut itselleni; manjana, mañana, huomenna,  (*morgen, morgen nur nicht heute, sagen immer faule Leute, kuulen hallinto-oikeuden päätöksen viipymisen syyn. Heitä on liian vähän käsittelemään valituksia. Toinen syy saattaa olla, että ovat laiskoja. Itsepähän tietävät, mihin aika kuluu.) Kauas pilvet karkaavat. Kuka loikkaa seuraavaksi lobbaamaan vaikka kodittomia koiria? Kyse on jätemaksusta tekemäni valitus hallinto-oikeuteen. Ehtii tulle eurokriisi ja Talvivaaran ympäristökatastroofi. Siinä on mittasuhteet Metsäyhtymän olemattomasta jätteestä Jätekukon lähettämä lasku maksettavaksi ulosotonuhalla. Intrum Justitia, kansainvälinen perintätoimisto, pitää kiinni tehtävästään eikä kukaan kuuntele, vaikka kuinka yritän valittaa.  Ensiksi tuli ilmastonmuutos, ettei Vihtanieme rannasta tule talvitietä jäätä pitkin, kun 2050 on sulanut jo napajäätiköt, ettei partahylkeelle löydy synnytysalustaa. Pienet ja suuret asiat ovat vastakkain ja pieni mukamas painaa enemmän kuin  mittavat vahingot Vuoksen vesistölle ja Saimaan norpalle.  Sitten kun on aika löytyy Heli Laaksosen väsyneellee nahkalle loppusijoituspaikka.  Lehm ja koiv Mää tahro olla lehm koivu al. Mää en tahro olla luav. Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma. Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret. Mää en tahro viärä sitä kirjet posti. Mää en tahro soitta Kelan tätil. Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori. Antakka mu olla lehm koivu al. Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol, kakluni ette. Saksaksi: Die Kuh und die Birke Ich will wie eine Kuh unter der Birke sein. Ich will nicht kreativ sein. Ich will nicht das neue Software-Programm lernen. Ich will nicht die Mutter-Tochter Beziehung klären. Ich will nicht den Brief zur Post bringen. Ich will nicht die Tante vom Sozialamt anrufen. Ich will MIR nicht einen einzigen Pin-Code merken. Lasst mich eine Kuh unter der Birke sein. Legt mein müdes Fell auf den Stubenboden vor den Kachelofen. Saksaksi kääntänyt Holger Weppler ja Vellamo Vehkakoski. Pastori Kai Sadinmaa äänellään ja virsivalinnoillaan saa Teräsvuoren äänen sekaisin ja rappaukset karisevat katosta. Poliitikkoa en halua kuulla aikaisin aamulla, tehköötpä sitten suuria tai pieniä töppäyksiä.  Pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.

Kamelin taakka pois

Aamuhartaus ke 10.10.2012
Samuli Korkalainen, pastori, kanttori, Helsinki

Monelle meistä on tärkeää päästä keskustelussa sanomaan ”se viimeinen sana”. Ajattelemme, että se on se, joka jää ihmisille päällimmäiseksi mieleen. Meitä myös kiinnostaa, mitkä olivat kuuluisien ihmisten tai omien läheistemme viimeiset sanat ennen kuolemaa. Ne kuullaan ikään kuin tiivistelmänä henkisestä perinnöstä ja niinpä ennen vanhaan näitä viimeisiä sanoja painettiinkin kuolinilmoituksiin.

Kristillisessä uskossa viimeinen sana on Herran siunaus. Kastetilaisuudessa pappi siunaa kastetun yhdessä vanhempien ja kummien kanssa. Konfirmaatiossa nuoret polvistuvat alttarin ääreen siunattaviksi. Avioliittoon vihkimisen hengellinen sisältö on juuri siunaus ja myös koti on nykyisin usein tapana siunata. Myös kristitylle täällä maan päällä annettava viimeinen palvelus on hautaansiunaaminen.

Itse asiassa jokainen jumalanpalvelus ja jokainen kirkollinen toimitus päättyy siunaukseen. Samoin myös kirkkomme katekismuksen viimeinen kohta on Herran siunaus. Lain, käskyjen, tunnustusten, rukousten, selittämisen ja opettamisen jälkeen viimeinen sana on siunaus. Se jää päällimmäiseksi, kun astumme juhlasta arkeen, kirkosta kotiin – jopa silloin, kun astumme elämästä kuolemaan.

Siunaus on merkinnyt meitä edeltäville polville paljon niin arjessa kuin juhlassa. Keväisin on pyydetty siunausta kylvetyille pelloille ja syksyllä elonkorjuun aikaan kiitetty Jumalaa hänen siunauksestaan. Emännät ovat piirtäneet leipätaikinaan ristinmerkin – näin siunanneet sen ja samalla kiittäneet Jumalaa hänen lahjoistaan. Martti Luther opetti katekismuksessaan siunaamaan itsensä aamuin ja illoin ja ruuan aina aterialle käytäessä – ja näin monet tekevät tänäänkin.

Mutta mitä siunaus sitten on? Raamatun alkukielissä siunaamista tarkoittavat sanat tarkoittavat tarkkaan ottaen hyvän puhumista ja menestyksen toivottamista, mutta myös kiitosta ja ylistystä. Siunaus on siis hyvän Jumalan luoduillensa lahjoittaman armon ja hyvyyden ilmaus, mutta myös luotujen kiitosta ja ylistystä luojalleen tästä kaikesta.

Heprean kielen verbi siunata muistuttaa paljon verbiä polvistua. Osa raamatuntutkijoista pitää tätä sidettä vain äänteellisenä sattumana, mutta osa näkee siinä myös sisällöllisen yhteyden. Olipa miten tahansa, itseäni on ainakin puhutellut joskus kuulemani ajatus kamelin polvistumisesta. Kun taakkaansa kantava kameli vedetään polvilleen, se huutaa, vikuroi ja vastustelee. Eläin ei ymmärrä, että se on juuri pääsemässä taakastaan. Tuo kuva on mielessäni yhdistynyt usein rukoukseen, joka on painunut syvälle sisimpääni lapsuuteni seuratuvista tutun Siionin virren sanoin: ”En armahtajaa tunne, ken minut lunastaa. En osaa sinne, missä kuormansa purkaa saa.”

Siunaus on aina lähtöisin Jumalasta. Vaikka me ihmiset voimme toivottaa toisillemme siunausta, ei meillä sitä viime kädessä ole, emmekä voi sitä itse loihtia. Siunauksen antaja on aina Jumala. Hän antaa siunauksensa meille ja voi välittää sitä kauttamme eteenpäin. Siunauksen mukana Jumalan kalliit lahjat virtaavat elämäämme niin näkyviä kuin salattuja teitä. Näkyvästi siunaus välittyy sakramenteissa. Kastevesi sekä ehtoollisleipä ja -viini eivät välitä vain jotain epämääräistä uskonnollista tunnetta, vaan todelliset Jumalan lahjat.

Mutta usein siunaus tulee myös salatulla tavalla – siten, että meidän on sitä hankala ymmärtää. Me olemme kuin kameli, jota vedetään polvilleen. Veisaavan seuraväen kanssa joudumme toteamaan, ettemme tunne armahtajaa, ken meidät lunastaa, ja siksi huudamme, vikuroimme ja vastustelemme. Siunaus – vaikka tarkoittaakin Jumalan hyvää huolenpitoa – ei suojele meitä kohtaamasta vastoinkäymisiä, suruja ja ahdistuksia. Sen sijaan siunauksen avulla voimme löytää taas elämän mielekkyyden ja pääsemme jatkamaan eteenpäin – tosin ontuen, niin kuin Jaakob paininsa jälkeen Penuelista, sillä vastoinkäymiset jättävät meihin jälkensä – mutta kuitenkin eteenpäin. Ja joskus jopa niin, että paljon menettäneinäkin tunnemme itsemme rikkaammiksi kuin ennen. Usein vasta jälkeenpäin huomaamme, että meitä on vedetty polvillemme, jotta taakka otettaisiin pois.

Jumalan siunaus on kätketty ennen kaikkea siihen, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt puolestamme. Vaikka sana siunaus viittaakin alun perin puhumiseen, ei kysymys ole vain sanoista. Siunaus on elämänyhteyttä elävän Jumalan kanssa. Itselleni yksi kauneimmista siunaamisen kuvista Raamatussa on Johanneksen nojautuminen Jeesuksen rintaa vasten viimeisellä aterialla. Jokainen meistä on nähnyt, kuinka pieni lapsi hakee turvaa vanhemman sylistä, nojaa siinä rintaa vasten ja rauhoittuu usein ilman sanoja, pelkän läsnäolon luodessa turvallisuuden. Samalla tavoin myös Jumalan siunaus on turvallista läsnäoloa, nojautumista Kristuksen rintaa vasten. Tuo sama lapsuuden seuratuvista yhä korviini kantautuva virsi pukee sen rukoukseksi näin: ”Sinua kohti, Herra, heikkona hapuilen. Luo katse sydämeeni, sulata routa sen. Ja paina rintaas vasten, niin että löydän sun ja armon saatuani täydelleen rauhoitun.”

Kirkkomme katekismuksen lopussa meille luvataan: ”Herra varjelee elämämme, vaikka emme hänen rakkautensa teitä aina tunnekaan. Hän antaa meille sisäisen rauhan, joka kantaa elämän rikkinäisyydenkin keskellä.” Sen tähden, hyvä radion kuuntelija, olipa elämäntilanteesi mikä tahansa, olipa se kuinka rikkinäinen tahansa, ja mitä tahansa muut sinusta sanovat ja ajattelevat, niin juuri sinulle ja kaikille sinun läheisillesi on tarkoitettu nämä sanat:

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille
ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen.

Virsi: 329:4

Hengityssessio

Aamuhartaus ke 03.10.2012
Ilkka Raittila, pastori, Joensuu

Hengittämistäkin voi opetella

Hei, oletko muuten tullut jo tänä aamuna ajatelleeksi tai ajatteletko juuri nyt, että Sinähän hengität. Eipä se tule välttämättä useinkaan mieleen, ellei sitten hengittämisen kanssa ole jotain ongelmaa, tilapäistä köhää tai peräti krooninen sairaus, joka saa kiinnittämään erityishuomion hengittämiseen.

Siihen aikaan kun esikoisemme aikoinaan syntyi, oli vielä aika uutta, että isätkin käyvät synnytysvalmennuksessa ja valmistautuvat äidin rinnalla suureen tapahtumaan. Silloin tuntui valmennuksessa olevan hyvin tärkeää opetella, miten varsinkin ponnistusvaiheessa hengitetään, jotta homma hoituisi mahdollisimman hyvin. meitä isiä varsinkin oli vähän vaikeaa motivoida tähän osioon, kyllähän me pojat hengittää osataan, kun kerran elossa ollaan, eikä varsinaisia synnyttäjiäkään olla.

No tapahtui sitten niin, että kun valmennus vielä oli kesken, synnyttämisen aika tuli etuajassa. Valmentautumattomuus ei kelvannut selitykseksi, kun yritin jännityksen tähden kääntyä vaimon saatilta synnytysosaston ovelta takaisin. Määrätietoinen kätilö veti kädestä sisälle, pani oven takanani lukkoon ja sanoi, että minua tarvitaan nyt täällä. Ja vaikka avuton ja neuvoton tunsin olevani silloinkin, niin tunsin itseni tarpeelliseksi kuitenkin. Sitä hengittämistä sitten koitettiin muistella, että mitenkäs sitä oikein pitikään, että oikein menisi ja kyseltiinkin. Siihen sama kokenut kätilö vain sanoi, että tärkeintä on vain muistaa hengittää, turha sitä jännittää että miten. Ja jälkeen vaivan ja jännityksen koimme syntymän ihmeen ja hengitimme kaikki kolme.

Olen usein pohtinut, että mitä sillä oikein tarkoitetaan, kun niin monet sanovat ja katekismuksemmekin sen opettaa, että sydämen puhe Jumalan kanssa, rukous, on ihmisen tapa elää ja olla Jumalan kasvojen edessä. ”Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille”.

Olen ajatellut tätä usein vaatimuksena. Minun pitää rukoileman alati ja säännöllisesti ja vielä teknisesti ja muutenkin oikein, jotta rukoukseni olisi otollista ja minä kelvollinen kristitty, sillä pitäähän sitä koko ajan hengittääkin ollakseen elossa. Ja hengityksen oikealla tekniikalla on tosiaan jonniin verran väliä, ehkä paljonkin hyvinvoinnilleni.

Mutta vaikka astmaa sairastankin kroonisesti, niin en minä joka hetki ajattele hengitystäni ja hengittäväni, itse asiassa paljon harvemmin kuin hengitän. Eli enkö voi ajatella rukouksestakin yhtä levollisesti: yhtä lailla kuin hengitän tiedostamatta sitä joka hetki, yhtä lailla voin luotta siihen että olen yhteydessä Jumalaan silloinkin, kun en sitä tietoisesti ajattele. Hän puhuu minulle, hän kuulee asiani ja tietää minut ilman kommervenkkejäkin.

Minulle voi olla tärkeää ihan opetella erilaisia rukouksen muotoja ja tapoja aamurukouksesta siihen tutuimpaan iltarukoukseen saakka. Kurinalaisuuskin voisi olla hyväksi, säännölliset rukoukset pitkin päivää, kuten taukovoimistelu tai hengitysharjoitukset sopivin välein.

Mutta varsinkin silloin kun tilanne on odottamaton, olen hädässä tai muuten oudossa paikassa ja jännittynyt kuin kerran synnytysosaston ovella, niin ei minun tarvitse kääntyä pois ja valittaa, etten osaa. Sanattomatkin huokaukset ovat rukousta, hiljaisuus on rukousta, huutoni on rukousta.

Olen usein käynyt ensiapukurssin, sitä ykköstä pitemmälle en ole päässyt. Tekohengitystä opeteltaessa sitä varsinkin nuorempana vitsailtiin, että mikäpä sen on tekohengitystä antaessa, jossa tiedoton ja hengittämätön on sopivan soma naisimmeinen, sehän käy kuin suudelma. Saan luottaa siihen, että Kristus itse, hänen kirkkonsa ja monet monet ihmiset, joista en välttämättä tiedä mitään rukoilevat minun puolestani, kun en tahdo, osaa taikka en voi. Voi jospa osaisin ottaa tämän tekohengityksen, esirukouksen puolestani, vastaan kuin rakastavan suudelman. He tarkoittavat pelkää hyvää minulle, puolikuoliaalle ja tiedän että puolestani rukoillaan vielä kuollessani ja kuoltuani, vielä sittenkään kun hengitykseni loppuu, ei rukous lakkaa.

Rukouksen paras opettaja on edelleenkin Kristus itse, hän joka kertoi syntisestä publikaanista temppelin esipihalla katse maahan luotuna ja jonka rukous oli yksinkertainen Herra, ole minulle syntiselle armollinen tai joka opetti oppilailleen: Älkää tyhjiä hokeko niin kuin pakanat, vaan rukoilkaa te siis näin: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. aamen.

Virsi: 516

Pyhäkoulukertomus

Aamuhartaus pe 28.09.2012
Lahja Pyykönen, viestintäpäällikkö, Kuopio

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.” Ylihuomenna on Mikkelinpäivä, enkelien ja lasten sunnuntai.
Ensi sunnuntaiksi kirjattu kappale Raamatusta on kestämätöntä luettavaa. Se peittoaa alleen sen kultaraamisen kiiltokuvan, jossa valkosiipinen olento saattaa lapset huojuvan sillan yli.
Vaikka kuinka tekisi mieli istua idyllisen huvilapuutarhan Lintukodossa ja sulkea silmänsä pahoinpitelyltä, raakuudelta, sodalta ja synniltä.
Ei onnistu, sillä maailma on käsittämättömän paha paikka.

Kuulkaamme Raamatun sanaa.
Kohta sen jälkeen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät:
”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.
Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”

Ei tämä ollut pyhäkoulukertomus. Sen äärellä on pakko varata oma sana äärimmäiselle pahalle: Sielunviholliselle.
Muuten voi sulkea silmänsä ja uskoa, että pahuuden takana ovat olosuhteet, onneton lapsuus, päihdevanhemmat, typerät päättäjät. ja kunhan saamme ulkoiset olosuhteet kuntoon, pahantekijän mielentilatutkimuksiin, kaikki muuttuu hyväksi.
Ei paha ole yön pimeydessä hiippaleva karvainen kulkuri, vaan hän on paholainen, rikkirepijä.
Kaikkein siloisimmalta näyttävissä tiilitaloissa paha nostaa ruman naamansa esiin. Saatana saapuu salonkeihinkin. Hyvinvointi ei pese pahuutta pois.
Raamatun luettelo salpaa hengen.
Juuri ihmisen sisältä, sydämestä lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.

Syntiinlankeemuksessako paholainen kiemurteli käärmeeksi jalkojemme ympärille, ja sen kanssa on nyt arkeamme elettävä.
Natsirikollisiin perehtynyt juutalaistutkija sanoo, että sopivat olosuhteet, vinksahtaneet moraalinormit tai katkeruus voivat raaputtaa esiin ihmisen mahdollisuudet kauheisiin tekoihin.
Jokaisessa ihmisessä on alakerta. jossa pedot ulvovat. Jotta paha ei saisi ylivaltaa, varjon todellisuus on syytä tunnistaa.
Pahimmat julmuudet syntyvät hyvään naamioituneesta pahasta. Moraalinen erehtymättömyys ja vallan viettelys ripustavat tänään ja huomenna myllynkiveä viattomien kaulalle.
Ihmisen tehtävänä on taistella pahuutta vastaan paholaisen vastapelurin, Jumalan avulla.

Kun ukko kuoli, sain nukkumapaikan mummon huoneesta. Illalla mummo hyrisi iltavirren, rukoilikin joskus. Lujasti uskoimme, että enkelit varjelevat meitä ja mökkiämme kaikesta pahasta.
Kun valo sammutettiin, mummon sängyn päälle jäi loistamaan fosforiristi. Uni otti kainaloonsa ennen kuin ristin valo sammui.
En silloin ymmärtänyt, millaista myllynkiveä mummo kantoi koko elämänsä. Orpo mökin piika piika oli tullut raskaaksi ennen avioliittoa toiselle miehelle. Lapsi, hän oli isäni - syntyi avioliitossa, mutta ennen sallittua aikaa.. Läheisten mykkyyden ja oman häpeän raskas myllynkivi riippui mummon kaulalla koko elämän.
Siksi hänen oli joka ilta lujasti kiinnitettävä katseensa fosforiristiin, joka hetkeksi toi huoneeseen toisenlaisen valon, kuin rajan takaa.
Armon valon, jossa synti sulaa suruksi, jossa iskut annetaan anteeksi. Ja uusi huominen on mahdollinen.

Me rukoilemme

Tunnustan edessäsi, pyhä Jumala,
että olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein.
Muista minua laupeudessasi.

Aamen.

Taize-yhteisö

Aamuhartaus ma 17.09.2012
Aura Nortomaa, tutkija, Helsinki

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Tässä Taizé-laulussa lauletaan: Sinun käsiisi, Herra, minä uskon henkeni.

Välillä tuntuu helpommalta uskoa Jumalan käsiin henkensä kuin päivittäinen elämänsä: ruokailunsa, vaatteensa, työpalaverinsa, kadonnut bussilippunsa. Sitä mielellään yrittää arjessa yksin ja itsekseen, omin voimin. Ajattelee, että eihän näihin pieniin asioihin nyt tarvita kuin minun voimani. Jumalan käsiin voi uskoa henkensä, se on riittävän isoa luovutettavaksi.

Sitten sitä vääjäämättä väsyy. Ja kenties sitä osaa huokaista yläkerran puoleen sitten tässä vaiheessa, riittävästi itseään uuvutettuaan. Voisi olla helpompaa niin meille kuin Jumalalle jakaa taakka suosiolla jo alun perinkin. Sinun käsiisi, Herra, minä uskon henkeni – kaiken mitä minussa on ja kaiken mitä elämässäni tapahtuu.

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Toisen Mooseksen kirjan kuudennestatoista luvusta:

Aamulla oli maassa leirin ympärillä runsaasti kastetta, ja kun kaste oli haihtunut, oli autiomaassa jotakin hienoa ja rapeaa, ohutta kuin kuura maan pinnalla. Tämän nähdessään israelilaiset kyselivät toisiltaan: "Mitä tämä on?" He eivät näet tienneet, mitä se oli.
Mooses sanoi heille: "Se on leipää, jonka Herra on antanut teille ruoaksi. Ja näin on Herra siitä määrännyt: Kerätkää sitä niin paljon kuin tarvitsette: omer-mitallinen jokaiselle. Kukin kerätköön niin monelle kuin hänen teltassaan on ihmisiä." Israelilaiset tekivät niin ja keräsivät sitä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Mutta kun he mittasivat sen omer-mitalla, ei enemmän keränneellä ollut liikaa eikä vähemmän keränneellä liian vähän, vaan jokainen oli saanut kerätyksi sen verran kuin tarvitsi. Mooses sanoi heille: "Kukaan ei saa jättää siitä mitään huomiseksi."

Matteuksen evankeliumin kuudennesta luvusta:

Jeesus sanoo:
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.

Taizé-laulu: "In manus tuas, Pater"

Rukoilemme:

Pyhä Jumala.
Sinä tiedät, kuinka vaikeaa meidän on elää vain päivä kerrallaan.
Tekee mieli rakentaa varastoja pahan päivän varalle.
Kiitos, kun välillä opetat meille, ettei mikään ole itsestään selvää.

Me tavoittelemme onnea kuin tuulta, etsimme ja kokoamme aarteita, jotka yhtäkkiä saattavat kadottaa arvonsa.
Korostamme omaa viisauttamme, vaikka tietomme ulkopuolella on paljon salattua ja tutkimatonta.
Jumala, anna meille nöyryyttä, kyselevää mieltä ja ymmärrystä, niin että valitsisimme sen, mikä on meille hyväksi nyt ja ikuisesti.
Vapauta meidät kantamasta turhia aarteita ja auta elämään tätä päivää Jumalan lapsen huolettomuudessa.

Jeesus Kristus,
meidän uskomme ei ole teoriaa, vaan luottamusta sinuun, että elämme koko olemuksellamme. Ja jopa sisäisissä taisteluissamme annat sydämiimme rauhan.

Rukoilemme

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille anteeksi velkamme,
niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Ylösnoussut Kristus, varjele meidät tänään autuaaksijulistusten hengessä, ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa. Aamen.

Rukousnauha

Aamuhartaus ti 11.09.2012
Marja Kuparinen, toimituspäällikkö, Helsinki

Ruotsalainen piispa Martin Lönnebo on minulle opettaja, jonka puhetta uskon olemuksesta kuuntelen mielelläni, uteliaana ja ahdistumatta.
Lönnebo on se mies, joka kehitti erivärisistä puuhelmistä koostuvat rukousnauhat kuvaamaan uskon monia värejä ja vaiheita. Niitä rukoushelmiä on koottu suomalaisissakin seurakunnissa rukouksen ja mietiskelyn tueksi.
Rukoushelmien nimet ovat kiehtovia: on helmi esimerkiksi kasteelle, yölle, autiomaalle, pyhälle huolettomuudelle, vaikenemiselle, Jumalalle, rakkaudelle, kuolemalle ja hiljaisuudelle.
Helmien nimet antavat hyvän kuvan piispan tavasta puhua hengellisestä elämästä. Hän käyttää yksinkertaisia sanoja, jotka avautuvat syvälle ja laajalle.

Kirjaansa "Elämän kangas" Martin Lönnebo sanoo ”sielun suureksi harjoituskirjaksi”. Siinä hän antaa opastusta vuoden jokaiselle viikolle. Ohjeiden ja harjoitusten tarkoitus on auttaa hengellistä tietään etsivää ihmistä löytämään rauhaa, iloa, hiljaisuutta ja levollisuutta. Piispa toivoo myös, että me kaikki oppisimme elämään tässä ja nyt.
Kun luin "Elämän kangasta" ensimmäisen kerran tunnistin, että tässä on sellaista puhetta, jota haluan kuunnella. Hengellinen kieli on meille kaikille hyvin henkilökohtainen asia. Tottumus vaikuttaa siihen, mitä puheessa ja erityisesti sen takana kuulemme. Joskus toisen käyttämät sanat estävät kokonaan kuulemasta, mitä hän loppujen lopuksi tarkoittaa. Tökkii niin pahasti.

Minuun vetosi heti alkuunsa jo se, että piispa Lönnebo myöntää kirjansa alkulehdillä surunsa siitä, että monet hyvät ihmiset eivät osaa elää uskonnollista elämää.
Hän toivoo hengellisesti kodittomien ja Jumalaa etsivien ihmisten suuntautuvan kohti sisäistä universaalin arvon lähdettä – Jumalaa. Erityisen hyvältä minusta tuntui lähtökohta, jonka mukaan harjoitukset eivät edellytä uskoa tai epäuskoa, vain hyvää tahtoa. Usko ei ole mikään velvoite, mutta kieltämättä siitä saattaa olla etua.
Minuun tehosi myös piispan ajatus siitä, että tulevaisuus tarvitsee avoimen, vapauttavan ja viisaan uskonnon.

"Elämän kangas" -kirja vie ihmisen katsomaan tarkemmin omaa elämäänsä, pysähtymään. Lönnebo sanoo suorastaan riemastuttavasti: ”Tämä on harjoituskirja jumalan hautaamisen ja selän suoristamisen taidossa. Mutta älä laske jumalan haudalle mitään kukkia, sillä tämä haudattu jumala on epäjumala eikä tunne sinun salaista nimeäsi. Tämä jumala on meidän kuvamme, kieroutunut kuvamme, vastakuvamme. Levätköön hän rauhassa haudassaan.”
Sitten Lönnebo lähtee avaamaan matkaa todellisen Jumalan luo. Se matka on samalla matka ihmisen oman sisimmän salaisuuksiin. Se vie myös uudenlaiseen suhteeseen koko maailmaan ja toisiin ihmisiin, mutta muutokset lähtevät sisältäpäin, ja kullakin on oma tiensä.
Juuri tämä vapaus vetosi minuun. En halua, että kukaan määrittelee minua ulkoapäin ja uskaltaa tietää, kuka olen tai mikä on minulle hyväksi. Haluan kutoa itse elämäni kankaan.

Uskonto on suhteemme Kokonaisuuteen, määrittelee Martin Lönnebo. Ja uskonto, suhde kokonaisuuteen, on hänen mielestään ihmisoikeus. Siksi me tarvitsemme avoimen, vapauttavan ja viisaan uskonnon. Sitä tarvitsevat kaikki uskontokunnasta riippumatta.
"Elämän kangas" -kirja henkii joka sivullaan levollisuutta ja lupaa olla keskeneräinen ja matkalla.
Sen lukujen johdantona on aina tämäntapainen alkurauhoittuminen: Hengitä ulos rauhattomuus, hengitä sisään nöyryys. Tai hengitä ulos rauhattomuus ja hengitä sisään ilo, uskollisuus, ystävällisyys, kärsivällisyys, hyvyys tai itsehillintä.
Ne ovat ominaisuuksia, jotka tukevat elämää ja tulevaisuutta. Tulevaisuuden maailman ratkaisevissa valinnoissa tärkeäksi tulee se, mitä olet, ei vain se, mitä teet, kuka olet ja mitä edustat. Tärkeintä on se, mitä olet.

Aloita siitä totuudesta, joka on sisimmässäsi. Itsensä löytäminen on Jumalan löytämistä. Näin sanoessaan Martin Lönnebo kulkee vanhojen kirkkoisien jalanjäljissä.
Minua viehättää suuresti hänen tapansa puhua kauneudesta ja kykynsä tehdä sanoilla kuvia. Jo ajatus elämästä kankaana, jota kukin meistä kutoo kuin räsymattoa, on hauska. Kukin käyttää niitä kuteita, joita hänellä on ja sommittelee kuviot kykynsä mukaan.
Toisaalla piispa puhuu myös ihmisestä kangaspuina. Häntä kudotaan, elämä tapahtuu hänessä. Se syntyy jokaisessa meissä tunti tunnilta, vaikka olisimme perin huonoja kutojia. Miten Lönnebo sanoikaan: uskonto on suhteemme kokonaisuuteen.

Voisimme aloittaa tämän tiistain "Elämän kangas" -kirjan ensimmäisellä harjoituksella. Siinä opetellaan olemaan tekemättä mitään. Ensimmäinen tehtävämme ”kangaspuiden äärellä” on ojentaa tyhjät kädet ja sanoa: ”Jumala, annan sinulle tyhjät käteni. Minulla on ainoastaan kaipaukseni.”
Martin Lönnebo lupaa sen riittävän, sillä sinun kaipauksesi Jumalaa kohti on Jumalan kaipausta sinuun.
Ole siis avoin, tyhjä, puhdas ja hengessä köyhä. Sinä olet osa jostain käsittämättömän suuresta. Olet kutomassa elämän ihmeellistä kangasta avoimin tyhjin käsin. Siinä on vapautta ja luottamusta.

Yksi kauneimpia ja syvimpiä Martin Lönnebon rukouksia on tämä. Voimme sen saattelemina lähteä edessämme avautuvaan päivään:

”Sinä olet rajaton, sinä olet lähellä,
sinä olet valo ja minä olen sinun.”

Hyvän Jumalan läsnäolon siunaus kannatelkoon sinua tänään ja kaikkina elämäsi tulevina päivinä.

Virsi: 600

Pienen puolella

Aamuhartaus pe 31.08.2012
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio

Lähimmäinen

Niilo-ukkini soti jatkosodassa Rukajärvellä. Kranaatti räjähti liian lähellä, ja ukkini sai sirpaleen silmäänsä ja menetti tajuntansa. Toiset luulivat hänen kaatuneen, ja koska piti nopeasti perääntyä, he joutuivat jättämään ukin niille sijoilleen.

Vasta etäämpänä joukkueenjohtaja huomasi, että tärkeä karttalaukku oli jäänyt räjähdyspaikalle. Hän käski lähettinsä sitä hakemaan, ja tämä selvisi tulituksen keskeltä perille. Sillä välin ukki oli palannut tajuihinsa ja äännähtänyt, kun kuuli lähetin huutelevan, onko täällä vielä eläviä.

Sirpale oli vienyt näön, mutta ukki pystyi liikkumaan. Niin nämä kaksi sopivat että nyt mennään yhdessä: lähetti piti kädestä ukkiani, ja he juoksivat turvaan matalina tulen läpi.

Pienestä oli kiinni yhden ihmisen elämä – ja meidän kymmenien jälkeläisten siinä samalla.

*

Ensi sunnuntai on lähimmäisen sunnuntai. Näyttämölle nousee köyhä leskivaimo, joka heitti viimeiset lanttinsa uhriarkkuun. Rahauhri käytettiin Jerusalemin temppelin korjaamiseen – sen saman, josta Jeesus sanoi pian tämän jälkeen: tästäkään ei jää enää kiveä kiven päälle.

Miten erilaisista lähtökohdista tuota raamatunkohtaa voidaan lukea! Perinteisesti tuo köyhä leski on nähty ihanteena; että kun annat Herralle kaiken, mitä sinulla on, niin hän pitää sinusta huolen.

Mutta jos asetun leskivaimon asemaan, asetelma tuntuu kohtuuttomalta. Millä yksinäinen nainen nyt eläisi, kun pakollinen uhri temppelille vei leipärahat?

*

Ennen leskivaimon saapumista uhriarkulle Jeesus oli varoittanut kuulijoitaan lainopettajista. He haluavat huomiota ja kunnioitusta, mutta samaan aikaan latelevat rukouksiaan näön vuoksi ja vievät leskiltä talot. He saavat vielä tuomionsa, lupasi Jeesus.

Jeesus haastaa kuulijansa miettimään: jäänkö lainopettajien vierelle puolustamaan epäoikeudenmukaista järjestelmää, vai asetunko heikon puolelle?

Järjestelmän osana voin pysyä nimettömänä ja kasvottomana. Inhimillisyyden toteutuminen ja hädän vakavasti ottaminen taas vie epämukavuusalueelle.

Olenko valmis sanomaan leskelle: ”turvaa vain Jumalaan” ilman, että muuten auttaisin häntä?

Leski on uhri eikä vahvan uskon esimerkki. Melkein toivoisi, että Jeesus olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja sanonut, että nyt juostaan täältä yhdessä pois.

*

Päivittäin vastaan tulee monia tilanteita, joissa voin suoriutua minimillä.

Tulee kiusaus sanoa että asia ei minulle kuulu. Tai että on kiire.

Voin katsoa ohi ja unohtaa pian. Erinomaisen helppoa on jättäytyä byrokratian osaseksi, paeta omaa maalaisjärkeä ja vastuuta sen taakse.

Mutta Jumala haluaa oikeudenmukaisuutta! ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Näin ohjeistaa VT:n profeetta Miika.

Enempää ei vaadita – eikä vähempää.

*

Ukkini pelastaneen lähetin ei olisi tarvinnut tehdä enempää kuin palauttaa karttalaukku. Inhimillisyys sai hänen tekemään enemmän ja tuomaan mukanaan myös ihmisen.

Sellaiset ihmiset ovat niitä, jotka palauttavat uskon ihmisiin.

Tee siis sitä, mikä on oikein – vaikka se riskialtista onkin. Katso ihmistä ja pidä pienen puolta.

Maailman valo

Aamuhartaus pe 24.08.2012
Kati Jansa, hiippakuntasihteeri, Kuopio

Kaikki on pelkkää bonusta

"Kaikki on pelkkää bonusta" –nimisessä novellissa ihmiskunta menee Jumalan luo ja kysyy vastausta olemassaolonsa kysymykseen.

Pär Lagerkvist kirjoittaa, kuinka ihmiset tapaavat rähjäisen Jumalan, joka tallilyhdyn valossa sahaa puita. Näkymä on jotain muuta, kuin mitä ihmiset odottivat. He kysyvät Jumalalta:

”Mitä sinä oikeastaan ajattelit, kun loit tämän elämän? Mitä tällä kaikella oikein tarkoitetaan?”

Jumala lopettaa sahauksen, miettii ja vastaa: ”En ollut koskaan ajatellut elämästä sen kummempaa. Olin vain ajatellut, että teidän ei tarvitsisi tyytyä tyhjyyteen."

Lagerkvistia ennen samassa hengessä kirjoitti Martti Luther: ” Se, että monet ihmiset elävät tavallista elämää, on osoitus Jumalan hyvyydestä. Se on itse asiassa sellainen ihme, jota voisi verrata maailman syntymiseen tyhjästä. Sama koskee kirkkoa: että kirkko ylipäänsä on, on loputon kiitollisuuden aihe. Joka hetki on ainutlaatuinen Jumalan lahja. Järki näkee maailman kauheana paikkana, mutta usko voi veisata ”Koko maa on täynnä Herran hyvyyttä”.

*

Meillä on varmahkot käsityksemme siitä, miten elämän kuuluisi edetä. On paljon toiveita, mutta myös paljon pelkoja. Tavallinen elämä ei usein tunnu riittävän.

Johanneksen evankeliumin 9. luvussa Jeesus kohtaa sokean miehen. Opetuslapset kysyvät ensimmäisinä ”Jeesus, kenen synnistä johtuu tuon miehen sokeus?” Siihen Jeesus vastaa: ei kysymys ole kenenkään yksittäisestä synnistä ja sen seurauksesta, vaan ”niin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki.”

Hämmentävä vastaus - mutta se oli vasta johdantoa siihen, mitä Jeesus seuraavaksi teki.

Hän sylkäisi maahan, teki mullan ja syljen sekoituksesta tahnaa ja levitti sitä miehen silmiin. Jumalan lähettämä antoi näkökyvyn syntymästään saakka sokealle.

Seuraa tapahtumasarja, jossa parannettu mies tunnustaa Jeesuksen, ja ärsyttää valtaapitävät fariseukset. Jeesus puhuu fariseuksille toisenlaisesta sokeudesta, haluttomuudesta ymmärtää.

Se voi olla maailman yksipuolista tarkastelua pelkän järjen varassa.

Se voi olla itsepintaista kiinnipitämistä omista ajatuksista, vaikka järki jo tietäisi ja faktat todistaisivat, että olen väärässä.

*

Jeesus on maailman valo, ja siitä merkiksi antaa sokealle näkökyvyn. Jeesus on maailman valo, ja hänen rinnallaan muut valonlähteet himmenevät.

Hän on siellä, missä on tavallista, elämänmakuista, kaunista ja rumaa elämää.

Hän parantaa meidät täydemmiksi, ehjemmiksi, niin että siedämme niin ruman kuin kauniin, pahan kuin hyvän, emmekä torju rujoa todellisuutta.

Jumalan syntyminen ihmiseksi on ylistystä inhimilliselle rajallisuudelle ja ajallisuudelle. Tämän elämän keskellä Jumala on itse läsnä. Täällä näkyvät Jumalan työt.

Se, että vastoin todennäköisyyksiä ja järkeä näemme Jumalan jälkiä tässä maailmassa, on jo hänen salattua työtään meissä.

Jeesus sanoo: »Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.»

*

Niinkuin Jeesus on maailman valo, niin opetuslapsetkin lähetetään valoksi maailmaan.

Niinkuin Jeesus on sekä maailman valo että kärsivä palvelija, niin lähetetään meidätkin jakamaan koko elämä: ilot ja kärsimykset.

Jumalan teot tulevat julki inhimillisen elämän keskellä. Joka ikinen hetki on Jumalan lahjaa.

Tämä tavallinen elämä on pelkkää bonusta – hyvää hyvän päälle.

Kiitos siitä, Jumala.

Kristillisen kirjallisuuden helmiä

Aamuhartaus ti 21.08.2012
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo

Tuntematon kirjailija, Englanti 1300–luvulla, suom. Paavo Rissanen: Tietämättömyyden pilvi (The Cloud of Unknowing)

Ensimmäinen hiljaisuuden retriitti.
Ensimmäinen käteen osunut kirja hyllystä.
Ensirakkaus. Jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

”On unohdettava Jumalan teot,
hänen hyvyytensä, armonsa ja laupeutensa,
ja tavoiteltava vain häntä itseään.”

Olisin halunnut kertoa kirjoittajalle,
papille kahdeksan vuosisadan takaa,
että olen jo hyvin matkalla.
Juuri silloinhan yritin parhaani mukaan unohtaa Jumalan teot,
enkä totisesti pitänyt häntä armollisena ja laupiaana,
olihan hän suvainnut juuri antaa pienen lapseni kuolla.

Minulle sopi hyvin tietämättömyyden pilvi
itseni ja Jumalan väliin
koska en totisesti tiennyt enää mistään mitään,
Jumalasta kaikkein vähiten.

Ja siitä oli hyvä alkaa
mietiskelyn ja mystiikan hiljaisella tiellä.

Matkan varrella on ollut luopuminen
kaikista omista eväistä:
tunteiden mehevistä hedelmistä
ja älyn rouheasta ruisleivästä.

On edetty kurnivin vatsoin ja janoisena.
Ja juuri, kun on ajatellut kääntyä
ja lähteä tienvarren roskaruokalaan
- mitä tahansa, kunhan ei tätä ! –
tielle osuu pilviseltä taivaalta valonsäde.

Unohduksen paksu pilvi
alkoi peittää maisemat takanani,
tietämättömyyden pilvi
nousi tulevaisuuteni suojaksi
ja ”pieni sokea rakkaus”
alkoi nävertää siihen Jumalan mentävää aukkoa.
Olen kulkenut kanssasi jo monta kymmentä vuotta.
Ja merkillistä kyllä, tietämättömyyden tunnustaessani
olen saanut elämäni enimmät vastaukset.

Samalla sinä, keskiajan mies,
olet asettanut meidät postmodernit haahuilijat
aloillemme. Hiljaisesti, lempeästi, vastaansanomattomasti.

Vaikeneminen ja Jumalaan katsominen
ei totisesti tee mykäksi ja sokeaksi
tässä maallisessa murheenlaaksossa!

*

Me päivittelemme suomalaisten intoa
karata kirkosta ja kokea hengellisyytensä luonnossa,
marjametsässä tai laiturinnokassa.

Sinä opetat lempeästi, että
kaikki on olemassa yksin Jumalassa ja hänen kauttaan
eikä mitään voi olla häntä ilman
tai hänestä erillään.
Ei metsässä vaani panteismin peikko;
Suomen suvessa sinut ottaa vastaan Luoja itse.

*

Me etsimme aikuista uskoa, nuoria aikuisia,
Haluamme olla kirkko ajattelevalle ihmiselle
ja ikäänkuin auktorisoimme uskomme kertomalla,
että nykyisin kvanttifyysikotkin uskovat Jumalaan...

Sinä kehotat rauhallisesti, että
on hylättävä kaikki erittely,
älyllinen uteliaisuus, maltiton mieli.
Jumala on ääretön, ihminen perin äärellinen.
Viisainta on siis alkaa hyväksymällä tosiasiat.

*

Me ihastelemme, miten kirkon monipuolinen toiminta ja puuha
pitää ihmiset jäsenyydessä kiinni,
ja olemme palauttaneet käytännön ihmisen,
Martan, kunniaan, ulos keittiöstään.

Sinä muistutat kuitenkin, että
Marian mietiskelevä osa on se parempi.
Sanot samalla tasoitellen,
ettei Jeesus kuitenkaan ryhtynyt Martan tuomariksi,
vaan pikemminkin Marian asianajajaksi.
Jumalan katsomiseen unohtunut, kuten Maria,
kun ei yksinkertaisesti muista mitään muuta,
kuten kesken jäänyttä keittiövuoroaan.

*

Me ihannoimme toisaalta helposti myös yksilökeskeistä
valaistumista ja mystiikkaa.

Sinä palautat meidät todellisuuteen muistuttamalla,
että aktiivinen elämä on edellytys katselemaan syventyvälle elämälle.
Niinkuin Paavali tai Luther tai Birgitta:
On elettävä ensin elämälle pohjat.
Ja, kuten Jeesus muistutti opetuslapsiaan,
uskonkokemuksen ylimmiltäkin huipulta
on oltava valmis palaamaan ihmisten pariin välittömästi,
kun rakkaus niin vaatii.
”Sillä ei rakkaus ole sen kummempaa,
kuin että rakastamme Jumalaa hänenitsensä tähden yli kaiken
ja ihmisiä Jumalan tähden kuin itseämme.”
Ei sen kummempaa.

*

Me analysoimme, terapioidumme, syvennymme itseemme,
ripittäydymme, kaivelemme hengellistä napaamme,
ryydymme syntitaakkamme alle.

Sinä kehotat toki tarkastelemaan syntiemme kokonaisuutta,
mutta olemaan märehtimättä niitä.
Kadu tekojasi, pyydä anteeksi, hyvitä minkä voit.
Unohduksen pilvi peittää loput.
Muita et kuitenkaan saa tuomita;
Teot toki, mutta et ihmisiä, et edes vaikka olisit pappi.
Synnit jääköön ihmisen ja hänen Jumalansa välisiksi.

*

Me rakennamme tikkaita taivaaseen ja
jaamme autuuden jonotusnumeroita pyhitysten,
uskonratkaisujen ja oikean opin hinnalla.

Sinä sanot, että kaikki on alusta loppuun armoa,
ilman ihmisen omaa ansiota.
”Yksikään sielu, joka pystyy armon vastaanottamaan,
ei jää sitä vaille, olipa syyllinen tai syytön.
Sillä Jumala ei anna armoaan syyttömyyden tähden
eikä pidätä sitä syyllisyyden tähden.”
Jumala on armossaan arvaamaton; Jumala on.

Ei tarvita pyhittäytymistä, vaan pudottautumista.
Ei suoritusta, vaan luottamusta.
Ei nousemista, vaan laskeutumista.
”Ja” – sanot – ”kun et itse jaksa tai osaa,
Jumala tekee välillä koko työn itse.”

*

Me haluamme kovasti tehdä uskosta iloisen asian
ja kirkosta asiakasystävällisen armobaarin,
jotta se houkuttaisi modernia mieltä.

Sinä lupaat meille matkan vallitsevaksi tyylilajiksi
surua ja ikävöintiä,
oikein tömäkän körttiläistä kaipausta eteenpäin
ja tuolle puolen.
Mutta et silti usuta meitä synkistelyyn.
Huonot uutiset ovat ehkä se, että täällä murheenlaaksossa
täydellistä on vain kaipaus ja suru.
Hyvät uutiset ovat se, että tuolla puolen, ikuisuudessa,
täydellistä on läsnäolo ja ilo.
Ja jos huonot uutiset ovat tämän elämän ikuinen ”jos”,
hyvät uutiset ovat se, että voimme sanoa taivaasta ”kun”.

*

Sinä olet Paavalin ja Lutherin sielunveli,
sinä tuntematon hengellinen ohjaaja.

*

Me sanomme: ”Jumala minussa” ja ”Minun Jumalani”.
Sinä opetat: ”Minä Jumalassa” ja ”Minä Jumalan omana”.
”Tyydy sinä olemaan puu ja anna Jumalan olla puuseppä.
Ole sinä talo ja anna hänen olla sen isäntä.
Riittää, kun koet, miten sinua kuljettaa rakastavasti jokin, jota et tunne.”

*

Me mietimme, miten rukoillaan oikein,
rakennellaan rukouskirjoja nykypäivään.

Sinä tiedät kokemuksesta sen minkä Lutherkin:
Rukous on olemukseltaan avunhuuto.
Yksi parahdus on enemmän kuin suussa mutustellut psalmit.
Mieluummin yksi sana usein kuin monta harvoin.
”Lyhyt rukous tunkeutuu taivaisiin”.

Rukoilkaamme siis:
”Todellinen rauha ja armon runsaus olkoot minun kanssani
ja kaikkien kanssa.” Amen.

*

Musiikki: ”Meditatio cordis mei” (säv. Graduale Aboense, sov. Hilkka-Liisa Vuori). Esittäjät: Vox Silentii ja Samuli Korkalainen.

Me historiallisena jatkumona

Aamuhartaus ti 14.08.2012
Kaarlo Kalliala, piispa, Turku

Onkohan Mona Lisa oikeasti hyvä taulu? Kun viimeksi näin sen, se oli erillisessä valkoisessa kopissa panssarilasin takana. Edessä tungeksi väkeä sen verran, ettei tauluun oikein tahtonut saada kontaktia. Oli pakko tyytyä katsomaan vieressä olevaa saman taitelijan Luolamadonnaa: sen edessä oli yllin kyllin tilaa.

Joistakin esineistä, asioista ja miksei myös ihmisistä muodostuu hyvän ja hienon sen verran täydellisiä ilmituloja, että niitä kuuluu vain ihailla. Samalla mieleen hiipii epäilys: onkohan tuo nyt ihan noin? Aika osuvasti tämän kaiherruksen on sanoittanut viime vuosisadan varmaankin lainatuin – ja siis niin ikään itse kaapin päälle nostettu – filosofi Ludwig Wittgenstein: ”Kun minä ... kuulen useitten vuosisatojen merkkimiesten ihailevia lausuntoja Shakespearesta, en voi välttyä epäilyltä, että hänen ylistämisensä on ollut sovinnainen tapa...”

Wittgenstein kuitenkin jatkaa tästä suoraan: ”...vaikka minun on kuitenkin tunnustettava itselleni, ettei asianlaita ole näin.” Mona Lisakin on erinomainen taulu. Sen huomaa, kunhan silmänräpäyksenkin pystyy katsomaan sitä sellaisenaan, ikään kuin sitä ei olisikaan loppuunkatsottu.

Kristillisen uskon Shakespeare ja Mona Lisa on Isä meidän –rukous. Sitä kuuluu pitää rukouksien rukouksena, äärimmäisen viisaana, kaiken olennaisen pelkistävänä. Harvassa ovat sellaiset syvälliset kilvoittelijat ja hengelliset opettajat kuin Maria Normanbylaisena tunnettu ortodoksinen igumenia, joka kirjeissään on sitä mieltä, että rukous nyhdettiin Kristukselta puoliväkisin ja että se kaikesta huolimatta jää jälkeen vetäytymisestä yksinäisyyteen ja erämaahan.

Isä meidän –rukous kuitenkin on mitä ladatuin ja voimakkain. Se kestää hokemisen tulematta rukoilluksi loppuun tai ja loppumattoman kehumisen kulumatta ohueksi. Ellei tätä väitettä purematta nielaise, kannattaa lukea Petri Järveläisen kirja "Rukouksen elämänmuoto". Vain seitsemisenkymmentä sivua, mutta niin tiivistä ja tarkkaa tekstiä, että siitä riittää märehdittävää – tämähän on kristillisen mietiskelyn perustermejä – ihan niin paljon kuin vain suinkin jaksaa.

Rukouksen elämänmuoto on nuoren miehen kirjoittama; ehkä jos nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyisi toinen, tarkistettu painos, siinä näkyisi myös kuluneiden vuosien kokemus. Kristillinen usko on kuitenkin alkujaan kehkeytynyt nimenomaan nuorten aikuisten joukossa, porukassa, joka murrosaikana haki elämän mieltä, merkitystä ja tarkoitusta. Omituisella tavalla tässä ei mikään olennainen vanhene: kolmikymppisen Jeesuksen opettama Isä meidän –rukous on yhäti voimissaan ja sen kannattelema rukouksen elämänmuoto sellaisena, kuin samanniminen kirja sitä selittää, on nyt vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjoittamisaikanaan.

Hauska yhteensattuma sinänsä, että Järveläinen on tehnyt väitöskirjansa juuri tuosta Wittgensteinista, joka mietti, olisiko Shakespearen ylistely tyhjää tapaa. Se taas ei ole pelkkä yhteensattuma, että kun hän on kirjoittanut kirjan, jonka alaotsikko on "Isä meidän –rukouksen merkitys tänään", hän on pääotsikoinut sen Rukouksen elämänmuodoksi: ’elämänmuoto’ on Wittgensteinin ajattelun keskeisiä käsitteitä.

Kirja perustuu kaiken kaikkiaankin vahvaan kristillisen teologian sekä länsimaisen aatehistorian ja filosofian tuntemukseen. Vaikka siinä sen vuoksi ”tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista” – niin kuin toisessa Pietarin kirjeessä Paavalin kirjeistä vähän valitellaan – vankka pohja ja kurinalainen ajattelu kääntyvät ilman muuta voimaksi. Tässä ei tunnelmoida eikä hymistellä, vaan puhutaan tiukkaa ja harkittua asiaa.

Rukouksen elämänmuoto – yhtä hyvin kirjana kuin itse asiana – on väistämättä itsekriittinen ja yhteiskuntakriittinen, vieläpä kattavasti kulttuurikriittinenkin. Vaikkapa näin: ”Se, mitä on pidetty syvästi uskonnollisena ja Jumalan mielen mukaisena, on paljastunut ihmisen valtakunnan rakenteiksi, jotka ovat johtamassa tilanteeseen, jossa ihminen ja hänen mukanaan viemät miljoonat eliölajit katoavat maapallolta. Uudelle ajalle ominainen pyrkimys helppoon elämään, arvoista vapaaseen täysikasvuisuuteen, laajemmista rakenteista riippumattomiin itsenäisiin valintoihin, elämän hallintaan, hyödismin ja päämäärien yli korotettuihin keinoihin on hylättävä.”

Vaihtoehto on jo sanoissa ’Isä meidän’, joitten lausuminen merkitsee suostumista ihmisen oikeaan olemassaolon tapaan kaiken puolestapuhujana ja puolestahuokaajana. Tähän tapaan: ”Isänä Jumala ei ole muusta maailmasta eristäytyneen jumalallisen perheen Isä, vaan meidän Isämme. Persoonapronomini me tarkoittaa koko maailmaa.” Tämä ’me’ merkitsee, kuten Järveläinen tarkentaa, yhteenkuuluvuutta koko luomakunnan ja kaikkien kansojen kanssa. Siinä myös tunnistetaan, ettei usko ole yksilön yksityinen mielenliike, vaan me kuulumme yhteisöön, kirkkoon. Emmekä me ole ensimmäiset emmekä toivottavasti viimeisetkään ihmiset maan päällä: ’meillä’ on myös historiallinen jatkuvuus.

Eipä ihme, että Järveläinen toteaa: ”Sanoista Isä meidän avautuu riittävästi sekä mietiskeltävää että harjoitukseen pantavaa koko elämän ajaksi.” Ei olisi hullumpi ajatus antaa Rukouksen elämänmuoto sellaiselle fiksulle aikuiselle, jonka uskonkäsitys ei ole pysynyt muun kasvun ja kehityksen perässä ja joka on siitä hämmennyksissään. Paluutietä etsivälle se ei suinkaan ole huono johdatus siihen, mitä onkaan olla kristitty – ihminen, joka hengittää isämeitää ja pysyy siten hengissä.

Rukoilkaamme:
Isä meidän! Aamen.

Virsi: 208:1,5

Se oli satakieli

Aamuhartaus pe 03.08.2012
Lahja Pyykönen, viestintäpäällikkö, Kuopio

Tampereen Pispalan miehen Lauri Viidan teksteissä on yksi erikoinen runo, ehkäpä muistatkin tutun ja rakkaan riimityksen: Pohjan satakieli. Se kertoo pojankoltiaisesta, joka kuulee satakielen laulavan. Vauhdilla hän rientää kertomaan siitä vanhemmilleen.
Pojalle nauretaan. – Mikä lienee, pesätön peipponen. Äidin ja isän sanat sattuvat pojan herkimpään kohtaan. Hän hiipii ulos, kuinka ollakaan, löytää linnun ja heittää kivellä. Tappavan osuman.
Poika ottaa kuolleen linnun maasta ja todistaa olleensa oikeassa. Runo päättyy kolmeen sanaan:
- Se oli satakieli.
Sen linnun laulu sammui ikuisiksi ajoiksi.

On sammunut monta kertaa omakin laulu. Siivet on katkaistu silloin kun ylitseni on kävelty, lävitseni on katsottu pysähtymättä kohdalle. Silloin kun olen muuttunut ilmaksi, tyhjäksi. Silloin kun kukaan ei ole halunnut jakaa unelmiani.
Heikkoa on laulu silloinkin kun on pitänyt pelätä, olenko liian ruma, liian iloinen, liian viisas tai liian itsepäinen.
Kuolettavan kiven satakielen lento on saanut silloin kun en ole enää kokonaisena olemassa.

Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen, jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä tapaa näin tekemästä. Totisesti hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.

Jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.
Millaista ilmapiiriä levitän ympärilleni: vapaata, ahdistavaa vai orjuuttavaa? Miten monessa omassatunnossa Jumalan ääni on muuttunut äidin, papin tai seurakunnan johtajan varoituksiksi, joka katkaisee satakielen lennon.
Saksalaisen teologin Dorothee Söllen yörukouksessa sanotaan:
- Joka päivä pelkään, että hän on kuollut turhaan,
koska hänet on haudattu kirkkoihimme
koska olemme kavaltaneet hänen vallankumouksensa
tottelevaisuudeksi ja peloksi.

Jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.
Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka kehottavat itsensä maahan painamista. Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka kehottavat kilpailemaan nöyryydestä ja huonommuudesta, sillä se on Jumalan luomistyön kieltämistä.
Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka omahyväisyydessään, pelkuruudessaan tai ylpeydessään vähättelevät Jumalan heille antamiaan lahjoja.
Älkää uskoko niitä vääriä profeettoja, jotka tuomarinistuimeltaan katselevat korkeammalta. Silmät vain itseensä kiinnitettyinä.

Uskokaa Jumalaan, joka tahtoo lapsensa kasvavan. Hän ei halua nähdä lastaan torkkumassa yöjunassa näivettyneenä ja typistyneenä. Isällisessä rakkaudessaan Hän ei tahdo kenenkään elävän kitukasvuisena.
Uskokaa Jeesukseen Kristukseen, joka nousee kuolleista meidän elämässämme, jotta vapaudumme ennakkoluuloista, mahtailusta, pelosta ja vihasta.

+++++++++++++

Kirjaston hyllyjen lomassa hän osui kohdalle. Katseli runokirjoja, itsekin runontekijä, kaunosielu, kuin esiintyjäksi luotu.
Mutta alitajunnassa yhä äidin neuvot: kulje syrjässä, ei saa olla kenenkään tiellä. Ja kuin lisäbonuksena uskonyhteisön vaatimus näkymättömyydestä, ettei ainakaan keskitietä.
Kuka katsoisi sinua armollisesti silmien tasolla, kunnioittaen kiinnostuisi tarinastasi, päästäisi kaikki argumentit raukeamaan ja vapauttaisi vangittuina olevat rikkautesi.
Sillä Jumala ei sammuta, ei mykistä. Hän tahtoo varjossa kasvaneen leimahtavan liekkiin. Hän tahtoo syntymässä säikähtäneenkin kasvavan täyteen mittaansa.

Me rukoilemme:

Kristus, kumarrun eteesi siksi, että olet tuhonnut väkevimmätkin ihmisen vainolaiset: synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. _ Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. Aamen.

Virsi: 276

Pyhät pihassa

Aamuhartaus ke 25.07.2012
Ilkka Raittila, pastori, Joensuu

Pyhät pihassa

Nyt on kesä, mutta silloin oli talvi, kun olin hiljattain muuttanut tänne nykyiselle kotiseudulleni Pohjois-Karjallaan ja menin käymään surukodissa pienen matkan päässä Joen kaupungista. Maaseudun rauhassa kotitilan peltojen nurkkauksessa oli vainajan sisaren mökki, jossa haastelimme veljen elämästä ja hautajaisista. Hätkähdin vähän, kun hän kysyi, että tulenhan sitten pienen joukon siunaustilaisuuden jälkeen myös muistotilaisuuteen, joka pidetään tuolla omassa pihassa. Talvi kun oli käväisi mielessä, että mitenkähän siellä pihalla oikein tarkenee, mutta älysin sentään olla kysymättä. Sitten viisastuin tietämään, että täällä se piha tarkoittaa samaa kuin kotitalo. Ja opin itsekin kutsumaan ystäviä, että käykeehän pihassa eli meillä kotona.

Näin kesällä moni sellainenkin, joka ei ole aikoihin syystä tai toisesta, on poikennut kirkossa. On ollut rippijuhlia, häitä tai muuten vaan on tullut matkalla poikettua johonkin tiekirkkoon katselemaan. Olet ehkä kokenut itsesi vähäni vieraaksi pyhässä paikassa, ellet peräti ole ollut ihan pihalla.

Jos Sinun pitäisi valita, mihin joukkoon näistä kolmesta kuulut: pyhät, pahat tai rumat, niin kumman vaikealta tuntuu minustakin ajatella, että tuo ensimmäinen osuisi oikeaan. Mikä pyhä tässä muka on, vaikka työkseen pyhäköissä palveleekin. Pyhän Jumalan edessä näkee itsensä pahana ja rumana, usein niin vahvasti ettei tohdi lähestyä pyhää vaan kulkee kirkon ohi.

Niin kyllähän minä sen Jumalan suuruuden jotenkin aavistan, Jeesuksestakin jotakin käsitän, mutta miten uskoa Pyhään Henkeen, kun se on ihan niitä henkimaailman hommia. Entä mitä pyhää muka on siinä pyhien yhteydessä, kristillisessä kirkossa. Riiteleviä ihmisiä, oman edun tavoittelijoita, vallan- ja muiden himojensa vallassa ja oikeassa olemisensa sokaisemia niin kuin kaikkialla muuallakin.

Eikä anteeksipyytämisestä ja antamisesta ole juuri havaintoa tässä kovassa maailmassa. Ja tämä raihnainen ruumisko joskus mullasta uutena nousisi, vähän liian paksua juttua nykyihmiselle tuo vanha uskontunnustus myös loppuosassaan, jota rippikoulussa piti niin hirveästi päähän päntätä ja ulkoa opetella. Tahtoi aina mennä sekaisin ne pyhäin yhteydet ja pyhät yhteiset seurakunnat. No sekalaisiahan nuo ovatkin varmaan, se on ainakin totta.

”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän kristillisen kirkon, pyhien yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän” Mitäs tämä voisi merkitä minulle ja Sinulle. Yritän vähän raottaa siitä, mitä itse olen ymmärtänyt.

Joskus olen hätäillyt ja huolehtinut kovasti siitä, olenko uskovainen, onko uskoni oikeaa ja riittävää. Kun oivalsin, että Jumala itse herättää uskon Pyhän henkensä kautta ja lahjoitta sen minulle, itse asiassa lahjoitti jo kasteessani, ilman ymmärrystäni, ilman valintaani tai ratkaisuani. Voin vain pyytää, että Hän myös tässä uskossa vahvistaisi, mutta kun luotan että Jumala itse hoitaa homman, voin keskittyä huolehtimaan oman sielun autuuteni sijasta siitä, miten osoitan rakkautta lähimmäisilleni.

Sen paremmin itsestäni kuin kirkostani minun ei tarvitse etsiä pyhyyttä esitettäväksi ihmisille tai Jumalalle. Pyhä henki Jumala tuo pyhyyden usein hyvin salatulla tavalla sinne, missä Jumalan oma tai omat liikkuvat ja elävät, synnyttäen yhteyttä ja rakkautta. Jos jää tuijottamaan omaan napaansa tai vain toistemme napoja tutkimme pienessä ryhmässämme tai rakennamme uskoa omien tuntemusten ja kokemusten varaan, niin eikö juuri se vie tielle, joka saa kristityn ja kirkon näyttämään kaikkea muuta kuin pyhältä, uskon ja rakkauden täyteiseltä. Eli yksinkertaisesti Sinä ja minä, me olemme pyhiä ja kuulumme pyhien joukkoon yksinkertaisesti vain siksi, että Jumala on pyhä ja katsomme häneen, joka Kristuksessa näyttää todelliset kasvonsa, laupiaat ja armahtavat.

Ihmisten anteeksianto on vajaata, jää usein puolitiehen tai on pinnallista, teeskenneltyäkin. Jumala on hyvä Jumalan anteeksianto täydellinen ja vapauttava. Kristuksen tähden hänen silmissään paha ja ruma on armahdettu ja kaunis, aivan upea suorastaan. Tähän yritän uskoa. Herra auta epäuskoani.

Uskontunnustukseenkin on sisällytetty kristillinen ihmiskuva. Ihminen on kokonaisuus, henki, sielu ja ruumis, niistä on meidät tehty. Usein väärin vähätelty ruumiillisuus on oleellista meidän ainutkertaisessa ja –laatuisessa persoonassamme ja tästä käsin aukeaa näköala siihen kaikkeen, mitä on olla ihminen tässä elämässä, ei niinkään iankaikkisuudessa, josta niin vähän tiedämme. Ihmisen elämä kaikkinensa on elämää Jumalan maailmassa, tarkoituksena elää ihmisiksi itsensä ja muiden ihmisten kanssa. Kristuksen kirkkokin on lähetetty tähän maailmaan, ei itseään, vaan maailmaa ja ihmisiä varten, auttamaan itse kutakin hänen iloonsa.

No en tiedä tulitko tästä pohdiskelusta juuri hullua hurskaammaksi, mutta enhän minä, etkä Sinä itsekään, vaan Jumala itse Sinut vanhurskauttaa, siis hyväksyy pyhien joukkoon. Kun näet kirkon, ei sinun tarvitsekaan mennä ohi, olla ihan pihalla, käyhän sisään kuin kotiisi, et olekaan kirkkovieras, vaikka joku pöljä sinua niin puhuttelisi, vaan menet ihan omaan pihaasi. Mene rohkeasti pöytään ateriallekin muiden joukkoon, vaikka kuinka muka olisit lähteissä syönyt. Pyhä henki meitä siinä vahvistaa uskomaan ja luottamaan pyhään Pyhän Jumalan lupaukseen: Älä pelkää, sinä olet minun, minun rakkauteni ei sinusta väisty.

Herra siunatkoon päiväsi missä ikinä tänään oletkin, minne menetkin tässä Jumalan maailmassa ja varjelkoon sinun ruumiisi ja sielusi ja henkesi ja Henkensä johtakoon sinut yhä uudestaan ja uudestaan iloon ja vapauteen. Aamen.

Virsi: 168:3

Tiistailöytöjä

Aamuhartaus 24.7 

Tiistaiaamujen hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä. Toimittaja Saila Keskiaho, Helsinki, puhuu Johannes Viiniköynnöksen kirjasta "Palava ruoko" (kääntänyt munkki Serafim). Lopuksi kuullaan Oliphant Ensemblen esittämä virsi kappale "Debonnaires Dieus má mis en sa prison". Laulu, dulcimer Uli Korhonen, rumpu & isorumpu Leif Karlson, pommeri Janek Öller. Säv. & san. anonyymi 

Tulihan se sieltä

itse hartaus:

Aamuhartaus ti 17.07.2012
Sakari Häkkinen, hiippakuntadekaani, Kuopio

Thomas Wilcox, Kallis hunajan pisara

Nuori mies lähti ahdistuksessaan salaa pois kotoa, kertomatta kenellekään, mihin menee. Koti oli Nilsiässä ja viikon päivät käveltyään synkkämielinen ja uupunut kulkija saapui Jyväskylän seudulle. Mitä lienee matkan aikana mielessä ollut, mutta perille saavuttuaan tämä nuori mies, Paavo Ruotsalainen, hakeutui seppä Högmanin pajaan. On vuosi 1799. Paavo kertoo sepälle pelkäävänsä Jumalan vihaa ja joutuvansa helvettiin.

Seppä Högman oli tunnettu ymmärtäväisestä ja sielunhoidollisesta asenteestaan. Paavo tuskin oli ensimmäinen tai viimeinen, joka vaelsi hänen luokseen neuvoa pyytämään. Sepän neuvosta tuli Paavolle elämän käännekohta. Hän sai lohdutuksen ja vieläpä matkalukemiseksi pienen kirjan nimeltä Kallis Hunajan pisara Kristus-kalliosta eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille. Kirjan oli kirjoittanut Thomas Wilcox -niminen henkilö noin puolitoista vuosisataa aiemmin. Tuosta kirjasta lienee seppä Högman ammentanut viisaita neuvojaan muillekin. Hänen Paavolle antamansa ohje on usein tiivistetty sanoihin ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen.” Mutta tuota ohjetta on kovin usein, irrotettuna kontekstistaan, tulkittu väärin. Menikö Paavo sepän luo vain kuulemaan, että hänen, joka tunsi itsensä muutenkin kelvottomaksi, pitäisi vielä tehdä jotain, jotta kelpaisi Jumalalle? Tai jos ei tehdä, niin ainakin tuntea jotain enemmän päästäkseen ahdistuksestaan?

Enpä tiedä, mitä seppä tarkalleen mahtoi Paavolle sanoa, mutta tuossa Paavon saamassa kirjasessa, ”Hunajan pisarassa”, on tällainen kohta: ”Sinulla voi olla monia hyviä ominaisuuksia ja kuitenkin ehkä tärkein puuttuu, mikä saa sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Sinä et ole koskaan myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et ole koskaan luopunut omasta vanhurskaudestasi ja muusta sellaisesta.”

Raamattunsa lukenut kuulija, niin kuin Paavokin, osaa yhdistää nuo sanat tärkeimmän puuttumisesta ja murheellisena Kristuksen luota pois menemisestä evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus keskustelee rikkaan nuorukaisen kanssa. Nuori mies kysyy: ”mitä minun pitää tehdä, että perisin iankaikkisen elämän”. Sitten hän sanoo noudattaneensa kymmentä käskyä nuoresta pitäen. Evankelista Markus jatkaa: ”Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ’Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.’ Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.” (Mark. 10:17-22)

Seppä Högman, Hunajan pisaraa siteeraten, antoi Paavolle ohjeen luopua kaikesta omasta. Pettuleipää järsivä Paavo ei ollut taloudellisesti rikas. Ehkä siksi hän ymmärsi nuo sanat toisella tavalla: Kristuksen edessä on luovuttava ponnisteluistaan kelvata Jumalalle. On suostuttava huonoksi, syntiseksi ja kelvottomaksi, myytävä kaikki oma hurskaus. Silloin ei ole enää mitään muuta turvaa kuin armo, se, että jumalaton kelpaa Jumalalle.

Luterilaisen uskomme kallein aarre on evankeliumin ydin: Kristuksen tähden Jumala vanhurskauttaa eli hyväksyy yhteyteensä jumalattoman. Thomas Wilcox ei ilmeisesti ollut luterilainen. Silti hän kirjoitti jo 1600-luvulla tuon pienen kirjasen, jossa ainakin minun mielestäni luterilaisen uskon keskeisin korostus tulee äärimmäisen selkeästi esiin. Melkein joka sivulla Wilcox kehottaa katsomaan Kristusta. Ei pidä katsoa vain omaan mahdottomuuteen ja kelvottomuuteen, sen enempää kuin omaan hyvyyteen tai uskonnolliseen erinomaisuuteenkaan. On katsottava Kristukseen, perustettava kaikki Jumalan rakkauden ja Kristuksen armon varaan. Silloin ei tarvitse näyttää kenellekään, ei ihmisille eikä Jumalalle, miten hyvä tai huono on kristillinen elämänlaatu. Ei tarvitse rukoilla muodon vuoksi hienoilla sanoilla tai teeskennellä olevansa lähempänä Jumalaa kuin muut. Eikä tarvitse hävetä heikkouttaan, ei tietämättömyyttään, ei edes virheitään. Siinä on elämään vapauttava evankeliumi. ”Syntinenkin kelpaa” on siis sama asia kuin ”uskosta vanhurskas saa elää.” (Room. 1:17)

Jos Jumala näin hyväksyy meidät aivan ilman omaa ansiotamme, niin miksi emme mekin voisi hyväksyä toisiamme, sellaisina kuin olemme?

Virsi: Virsi 359:1 ja 6

Kristillisen kirjallisuuden helmiä

Hartausohjelmat: Aamuhartaus 17.7 17.07.2012

Tiistaiaamujen hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä. Hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen, Kuopio, puhuu Thomas Wilcoxin kirjasta "Kallis hunajan pisara". Lopuksi kuullaan radion kamarikuoron esittämä virsi 359 (alkusoitto & säk. 1&6), joka alkaa sanoin "Vaivaisten turva ainoa". Radion Kamarikuoro, joht. Timo Nuoranne, urut Harri Viitanen.
Kuuntele aikaa 32 päivää

Kolmesti tätä tammentuhkaa ilmaan heitän. Herään valoisan tiistaiaamun kirjaesittelyyn. Rikkaalle nuorukaiselle annettu ohje oli hänelle ylivoimainen tehtävä. Omaishoidosta on kirkko minua palkinnut ulosheitolla ja sitten piispakokelas pahoittelee sitä verotulojen menetyksenä. Halusin kirkon olevan minulle yhteistyökumppani. Rikkaat kristityt näkivät, että heidän kilpensä himmenee toiminnastani.

- Mene potilasjärjestöön! 

On siinä neuvo kristityltä. Jos aamuhartaustekstit eivät ala näkyä netissä säännöllisesti, pitää itse ryhtyä tekstiä kirjoittamaan. Saarnastuoliin en kuitenkaan nouse enhän löytänyt myytäväksi tarjottua saarnastuolia. Lutherin kirjoituspulpetti olisi kirjoittamiseen sopiva, kirjoittaa seisten. Jos pikkupirut näyttäytyvät voisi mustepullolla lingota päin sarvipäiden karkoittamiseksi. 

Olen myynyt välimiesoikeuden uhan alla työhuoneeni. Sain rahaa isäni hoitamiseen. Sillä oli muitakin siunattuja tuloksia. Perintöosani ei kuuluisi minulle sijoittajien mielestä. Olen tehnyt tarjouksen kunnalle ottaa vastaan, mitä ovat vailla. Eivät suostu lahjaan. Maksattavat toimituskuluja, kun yritän tehdä sukupolvenvaihdosta mummolassa. Räähkät varaavat muukalaisina hautausmaan kunnan avustuksella. Siihen meni Juudaksen 30 hopearahaa viattoman ihmisen vangitsemisesta. Taavetti-laatta isovanhempien hautakivessä huutaa itsenäisyyden hinnasta. Siinä on murhaavan heinäkuun teema 2012. Ehdin syntymäpäiviltä kotiin teeveen ääreen hiljentymään norjalaisten kanssa muistaen  massamurhan uhreja. 

Tänään illalla lauletaan yhdessä Skansenilla iloisessa ihmisjoukossa. Sen jälkeen tyydytän murhanhimoa ruotsalaisittain. Tangomarkkinoilla ollaan vielä heikoimman lenkin lumoissa. Pudotetaan kaksi kerrallaan pelistä pois yleisön punottaessa naamaltaan totisina torvensoittajina. Vitas'in ja Skanssen'in yleisö näyttää nauttivansa esityksistä. Meillä vain punotetaan pakahtuneista tunteista. €uro-señoritan pelastaminen on tärkeintä meille veronmaksajille maksettavaksi. Hymy hyytyy vähäksi aikaa ja havistaan kalpeina hiljaa kuin haavanlastu. Tai juodaan hilpeinä kaljaa iloisen talon malliin esimerkiksi perhe-elämästä.

Aamuhartaus pe 13.07.2012
Olli Kortelainen, kirkkoherra, Varpaisjärvi
"Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." (Luuk. 6: 27-31)

Jeesuksen sanat vihollisrakkaudesta ovat nykyisessä maailmantilanteessa mitä ajankohtaisimpia. Meillä täällä Euroopassa on juuri nyt ulkonaisesti rauhallista, mutta esimerkiksi monessa Aasian ja Afrikan kriisipesäkkeessä kylvetään tänäänkin vihan siemeniä, joiden hedelmistä saavat vielä monet tulevat polvet kärsiä. Palestiinalais- tai syyrialaiskristitty, egyptiläinen koptikristitty tai vaikkapa Etelä-Sudanin asukas osaisi varmasti antaa vihollisrakkauden aiheesta paljon ajankohtaisemman ja mielenkiintoisemman tulkinnan kuin suomalainen teologi.

Onko tilanne meille Suomessa asuville liian kevyt, että voimme puhua toisen posken kääntämisestä? Mielestäni ei ole. Vihamiehen rakastaminen voi olla myös hyvin kipeä aihe yksityiselle kristitylle riippumatta siitä, missä päin maailmaa hän asuu. Missäpä asiassa kristillisen ihanteen ja elämän raadollisen todellisuuden välinen ristiriita tulisi niin käsin kosketeltavasti esille kuin tässä aiheessa? Miten voin elää todeksi nuo Jeesuksen sanat, jossa minua käsketään tekemään hyvää sille, joka minua vihaa ja jota minäkin oikeasti vihaan enkä rakasta?

Emme me kaikki mitään marttiahtisaaria rauhan tekijöinä ole, mutta jokaisen elämänpiirissä on asioita, joissa voimme soveltaa Jeesuksen sanoja. Seuraamalla vaikkapa erilaisia nettikeskusteluja – aiheesta kuin aiheesta – huomaa, kuinka paljon sisäistä vihaa ihmisten mielissä on. Usein nämä päivystävien vihakirjoittelijoiden netissä nimettömänä heitetyt herjat satuttavat kohdettaan pahemmin kuin konkreettiset nyrkin iskut. Oman asian sokea ihannointi ja poikkeavan näkemyksen kiroaminen, ihmisten lokerointi oikealla ja väärällä puolella oleviin on netin keskustelupalstojen surullista arkipäivää. Erityisen surullista se on silloin, kun ihmisten leimaaminen kytketään uskontoon tai siihen verrattavaan ideologiaan. Elämä muuttuu mustavalkoiseksi ja se kylvää pelkkää pahaa oloa ympärilleen. ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” Näiden sanojen äärellä olisi hyvä hetki hiljentyä, maailmankatsomuksesta riippumatta, itse kunkin nettikirjoittelijan ennen kuin ryhtyy sanan säilällään sivaltelemaan.

Vihamiehen rakastaminen ja toisen posken kääntäminen eivät silti saa merkitä alistumista mihin tahansa. Vääränlainen alistuminen ja tunteiden patoaminen johtaa traumoihin ja ihmisen henkiseen sairastumiseen. Toisinaan joudutaan tilanteeseen, jolloin toisen osapuolen kovakorvaisuus estää kaikenlaisen vuoropuhelun. Periksi antaminen ei tietenkään ole tällöin oikea ratkaisu, mutta silloinkin voisi pitää mielessä, että tässäkään tapauksessa pahaan vastaaminen pahalla ei lisää oikeudenmukaisuutta maailmassa.

Jeesuksen puhe, joka on Luukkaan evankeliumissa, on kirjoitettu tilanteessa, jossa kristinusko on vainottu vähemmistöuskonto ja jonka kannattajat ovat olleet yhteiskunnan vähempiosaisia. Rakkaus, josta Jeesus puhuu, ei ole tunnetila vaan asenne, joka oli omana aikanaankin hyvin vallankumouksellinen. Sillä haluttiin lopettaa lyöntien ja vastalyöntien ketju, väkivallan kierre ja koston perinne. Sen sijaan, että täytyttäisiin pyhällä vihalla oman ja Jumalan asian puolesta, aletaankin rukoilla vainoojien puolesta.

Vihan ja kaunan kitkeminen on moninkertaisesti työläämpää kuin niiden kylväminen. Rauhan tekeminen sisältää aina vähän omastaan luopumista, kompromisseihin suostumista ja joskus jopa uhrautumista vihollisensa hyväksi – siis vihamiehen rakastamista. Jokainen meistä voi aloittaa rauhan edistämisen omasta elinympäristöstään. Vaikka maailma ei sillä pelastuisikaan, oma elämänpiiri takuulla raikastuu.

Rukoilkaamme:

Taivaallinen Isämme,
sinulta on kaikki hyvä.
Anna sen vaikuttaa tekoihimme.
Opeta meitä ajattelemaan vähemmän sitä,
miten muut kohtelevat meitä,
ja enemmän sitä,
miten itse toimimme.
Auta ja opeta meitä sovittelemaan.
Muistuta siitä, että kuulumme yhteen
kaikkien ihmisten kanssa,
koska olemme kaikki sinun luomiasi.
Aamen.

Virsi: 509:1-4

Hautausmaalla

Iltahartaus la 14.07.2012
Kaija Jyrkkä, seurakuntapastori, Lahti
Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Kristuksen rauhaa sinulle, Kristuksen rauhaa itsesi ja maailman kanssa.

Vien äidin haudalle kukkia, jotka olen poiminut omasta puutarhastani. Äiti kun ei paljon perustanut kaupan komeille kukille, niinpä itsepoimitut saivat aina parhaimman paikan pöydällä.

Pysähdyn myös ventovieraiden haudoilla.

Jotkut haudat ovat tulleet melkein kuin osaksi maata, sillä sammal peittää niin hautakummun kuin myös melkein koko kiven.

Joitain hautoja koristavat kauniit kukat, joita joku on hellin käsin hoivannut. Hiekkakin on huolella haravoitu ja kivi pesty niin, että kirjaimet ja luvut loistavat kullan kirkkaina.

Jossain on enkeli hautakiveen istutettuna, ehkä se lohduttaa vanhempia lapsensa pääsystä taivaan kotiin, ehkä enkeliksi.

Joskus minusta tuntuu että hautausmailla kohtaan kaiken tärkeän, siis elämään kuuluvan kärsimyksen ja yksinäisyyden tuskan, mutta myös onnen, kärsivällisyyden ja hyvyyden, siis kaiken sen, mitä ihmiset voivat täällä maan päällä toisilleen antaa.

Hautakiven nimi kertookin aina enemmän elämästä kuin kuolemasta ja haudoilla elävät kaikkien ihmisten muistot, myös heidän, joiden oli lopulta kuljettava tiensä yksin. Mutta hautojen äärellä ei enää kysellä, kuka saavutti millaisen aseman tai kuka voitti jonkun kilpailun. Vain sillä on merkitystä, onko elämässä ollut siunausta ja rakkautta, ja lopulta tärkeintä on ollut rakkaus. Onko rakastanut ja onko ollut rakastettu.

Hautausmaiden viesti on oikeastaan aika yksikertainen:

Rakasta, siunaa ja rukoile, vielä kun voit.
Soita hänelle, joka joskus on pahoittanut mielesi, lähesty heitä, jotka ovat töykeitä, hankalia ja torjuvia. Rakasta, siunaa ja rukoile niitä ja niiden puolesta, jotka vähiten sitä sinulta odottavat, ja jotka eniten sitä tarvitsevat.

Vielä kun voit tee tämä niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.

Rukoilemme.

Rakas Jumala
Anna minulle enemmän kuin suvaitsevaisuutta, anna iloa erilaisuudesta. Itseriittoisuudessani en tarvitse tukea keneltäkään, eikä silloin minusta ole myöskään tukea kenelläkään muulle. Herra, auta minua tyytymään siihen mitä olen, sillä särkyneisyys ja rikkinäisyys ovat mahdollisuuteni keskinäiseen yhteyteen. Auta minua ymmärtämään, että sinä etsit meitä kaikkia. Sinussa me myös löydämme oman paikkamme. Täytä minut rakkaudella kaikkia lapsiasi kohtaan Auta minua ymmärtämään, että todellinen ihmisyyteni on toisen avun tarve, toisen heikkous, toisen hauraus, toisen rakkaus!

Aamen.

Virsi 509:1-4

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä henki.

On aika palata haudoilta kotiin. Taisin käydä samalla menneisyysmatkalla moniin ja monenlaisiin muistoihin , ja myös matkalla kohti omaa ihmisenä olemista. Hyvä niin ja kotiin ajaessani sateenkaari tummalla taivaalla lupaa, että taivaassa tavataan.

Virsi: 509:1-4

Aber Du weisst den Weg für mich

Aamuhartaus ma 09.07.2012
Laura Hytti, Yhteisvastuu-suunnittelija, Helsinki
Taizé-laulu: Aber Du weisst den Weg für mich

Tässä Taizé-laulussa lauletaan Dietrich Bonhoefferin, keskitysleirillä kuolleen papin sanoin: ”Jumala, anna ajatusteni suuntautua sinua kohti. Sinun luonasi on valo, sinä et unohda minua. Sinun luonasi on apu ja kärsivällisyys. Minä en ymmärrä sinun teitäsi, mutta sinä tiedät minun tieni.”

Nämä luottamusta täynnä olevat sanat sopivat hyvin eilen vietettyyn Apostolien päivään. Kristus on kutsunut meidätkin työtovereikseen: seuraamaan häntä ja kertomaan hänestä oman elämämme kautta. Häneltä löytyy kaikki apu, mitä tarvitsemme seurataksemme hänen kutsuaan.

Taizén yhteisön perustaja, veli Roger, korosti usein, että elämämme merkitys on siinä, että olemme ainaisesti rakastettuja. Jumala rakasti ensin meitä. Hän vaatettaa meidät oman anteeksiantamuksensa ja luottamuksensa vaatteella. Näin mekin rohkenemme ottaa riskin – antaa oman elämämme muiden hyväksi. Rakastaa muita, niin kuin Kristus on ensin rakastanut meitä.

Kristus kutsuu, rohkaisee ja varustaa meidät tänäänkin. Hän ei unohda meitä ja tietää tiemme, vaikka olisimme eksyksissä.

Laulun sanoissa rukoillaan, että ajatuksemme voisivat suuntautua Jumalan puoleen, sillä Jumalassa on kaikki valo, apu ja kärsivällisyys. Sinäkin voit nyt suunnata ajatuksesi Jumalan puoleen. Mitä sinä haluaisit rukoilla tänään Kristukselta?

Taizé-laulu: Aber Du weisst den Weg für mich

Kuulkaamme Taizén yhteisön tämän aamun raamatuntekstiä profeetta Jesajan kirjasta:

"Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.
Ääni huutaa: Raivatkaa autiomaahan Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme!" (Jes. 40:1-3)

Taizé-laulu: Aber Du weisst den Weg für mich

Kuulkaamme Taizén yhteisön tämän päivän raamatuntekstiä Luukkaan evankeliumista:

"Samoihin aikoihin Jeesus meni vuorelle rukoilemaan ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa. Päivän koittaessa hän kutsui luokseen opetuslapsensa ja valitsi heistä kaksitoista, jotka nimesi apostoleiksi. Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä heidän kanssaan ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki." (Luuk. 6:12-13, 17-19)

Taizé-laulu: Aber Du weisst den Weg für mich

Rukoilemme Taizén veli Rogerin kirjoittaman rukouksen sanoin:

Elävä Jumala, me ylistämme sinua niistä lukemattomista naisista ja miehistä, nuorista ja lapsista, jotka ympäri maailmaa pyrkivät elämään rauhan, luottamuksen ja sovinnon todistajina. Auta, että mekin Kristuksen todistajien seuraajina, alkaen apostoleista ja Neitsyt Mariasta aina tämän päivän opetuslapsiin saakka, päivästä päivään olisimme valmiita luottamaan uskon salaisuuteen. Amen.

Herra, me rukoilemme Kirkkosi ja kristittyjen yhteyden puolesta. Auta meitä todistamaan sinun rakkaudestasi keskinäisen yhteytemme kautta.

Herra, me rukoilemme rauhan puolesta kaikkialla maailmassa. Auta sodan jaloissa olevia ihmisiä. Tue heitä, jotka rakentavat rauhaa väkivallan keskelle.

Herra, me rukoilemme niiden puolesta, jotka kärsivät talouskriisistä ja sen tuomasta epävarmuudesta. Rukoilemme työpaikkansa menettäneiden puolesta. Auta meitä pitämään huolta toisistamme ja osoittamaan solidaarisuutta yli rajojen.

Herra, me rukoilemme luomakunnan puolesta. Rukoilemme niiden puolesta, jotka tekevät työtä luonnon suojelemiseksi. Opeta meitä varjelemaan sinun luomaasi.

Herra, me rukoilemme kaikkien niiden puolesta, jotka todistavat sinusta, ja niiden puolesta, joita vainotaan uskonsa tähden. Ole lähellä heitä. Tee meistäkin sinun rakkautesi välikappaleita. Amen.

Ylösnoussut Kristus, varjele meidät tänään autuaaksijulistusten hengessä: ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa. Amen.

Kristillisen kirjallisuuden helmiä

Aamuhartaus ke 03.07.2012
Aamuhartaus 3.7. Tiistaiaamujen hartauksissa nostetaan esiin kristillisen kirjallisuuden helmiä. Pastori Arto Antturi, Helsinki puhuu John Bunyanin kirjasta Kristityn vaellus. Virsi 396: 1-3. Virsi alkaa sanoin: Käyn kohti sinua. Kampin laulu, joht. Timo Lehtovaara.

Kristityn vaellus

Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun. Kiitos, taivaallinen Isä, Jeesuksen Kristuksen kautta, että viime yönä varjelit minut kaikelta vahingolta ja vaaralta.

Olen silloin tällöin unessa löytänyt ratkaisun kiperiin haasteisiin. Nytkin, kun muutama päivä sitten mietin tätä aamuhartautta, havahduin keskellä yötä siihen, että aivan selvästi ymmärsin, mitä minun tulisi sanoa. Aamulla tosin ajatus oli kadonnut ja siitä oli jäljellä vain hatara muisto.

Mutta on tosiaan ollut toisenlaisiakin aamuja. Kun sain sisäisen kutsun pappisvirkaan, se tapahtui hyvin selkeästi juuri unen välityksellä. Näin olevani laivalla, jossa olin joutunut riitaan muun kansimiehistön kanssa. Tiesin kuuluvani miehistöön, koska minulla oli tummansininen haalari päällä. Riidan vuoksi minut heitettiin yli laidan. Etsin henkeni edestä laivan kyljestä jotain mistä saisin otteen. Silloin huomasin, että laivan perässä oli raollaan oleva portti. Menin sisään ja huomasin seisovani kauniisti paneloidussa hyttikäytävässä päälläni valkoinen laivan palveluhenkilökunnan puku. (Kun seuraavalla viikolla kerroin unesta, eräs tuttava huudahti tällä kohtaa: ”Sehän on papin puku!”) No, unessani olin pelokas, koska ajattelin ehkä joutuvani uudestaan tekemisiin kansimiehistön kanssa. Mutta kun nousin portaita pitkin aulatilaan, ihmiset vain sivumennen loivat minuun katseensa ja jatkoivat kaikessa rauhassa lehtiensä lukemista. Menin aulan kaikkein perimmäiseen nurkkaan ja kävin istumaan kahden naismatkustajan väliin odottaen, josko joku tarvitsisi minun palveluksiani. Siihen uni päättyi. Seuraavalla viikolla tapasin piispaa ja muutama kuukausi sen jälkeen sain pappisvihkimyksen.

Ymmärsin tietysti, että unelle on jatkoa, vaikka en tähän päivään mennessä sellaista olekaan nähnyt. Kun yksi asia selviää, tulee eteen joukko uusia haasteita. Kristityn elämä on mielenkiintoista ja usein ennalta arvaamatonta.

Tämän lisäksi kristityn vaellus on vaivaista – ainakin jos uskoo sen nimistä kirjaa. Kristityn vaellus on erään John Bunyanin vuonna 1678 kirjoittama kertomus siitä, mitä hän näki unessaan. Bunyan oli kiertelevän vaskisepän poika, ei kovin korkeasti koulutettu siis. Hän kyllä oppi lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka olikin kuulemma laiska ja lisäksi kova kiroilemaan, valehtelemaan ja pilkkaamaan. Samalla hänen sisällään eli jonkinlainen kavala pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuisi hänelle. Hänen nuori vaimonsa oli saanut isältään perinnöksi vain kaksi hengellistä kirjaa, ”Yksinkertaisen ihmisen tie taivaaseen” ja ”Jumalisuuden harjoitus”. Näitä kirjoja he joskus yhdessä lukivat ja se sai Bunyanin haluamaan elämäänsä jotain parempaa kuin jatkuvat turhuudet ja pelon.

Löydettyään elämäänsä tasapainon ja merkityksen hän kirjoitti tämän unen muotoisen tarinan Kristitystä, joka lähtee Turmeluksen kaupungista kohti Ahdasta porttia päästäkseen Taivaan kaupunkiin. Muistan, että Kristityn vaellus tunnettiin meillä lapsuudessa. Vuonna 1972 otetun painoksen takakannessa väitetään, että kirja olisi Raamatun jälkeen maailman eniten luettu kirja ja että se on käännetty noin 130 kielelle. Jos kirja kesti kulutusta kolmesataa vuotta, minne se on viimeisten vuosikymmenten aikana kadonnut, kun sitä ei juuri enää kukaan tunne?

Kirjahan on hyvin puritaaninen. Puritaaneiksi haukuttiin niitä englantilaisia, jotka ottivat uskonpuhdistuksen muiden mielestä liian tosissaan. Kun piispan asemaa palautettiin noihin aikoihin kirkkoon, Bunyan ei voinut tätä hyväksyä ja joutui siitä hyvästä linnaan muiden kaltaistensa kanssa. Puritaanit olivat muutenkin hieman liian tiukkapipoisia naapureilleen, eivätkä osanneet nautiskella elämästään. Osa näistä vainotuista seilasi Amerikkaan ja perustivat siellä yhdyskuntia, jossa saisivat olla rauhassa. Vapaus kuuluu puritaaneillekin.

Minua Kristityn vaelluksessa puhuttelee kaksi asiaa: tarinan yksinkertainen kauneus ja sen ankara henkilökohtaisuus. Kirjan päätösrunossa Bunyan pyytää unelleen ymmärtämystä: ”Jos löydätkin olkea, kuonaa ja puuta, ne voit viskata pois ilman muuta, mut talleta kuitenkin ydin ja kulta, vaikka oisi sen peittona lika ja multa.”

Ihmisten huolet ovat tänä päivänä erilaisia kuin kolmesataa vuotta sitten, mutta ihminen on sama. Ei ole hyvä olla, jos sisimmässä ahdistaa. On monia keinoja paeta tätä sisäistä ahdistusta tai vaimentaa se, mutta on vain yksi, joka ottaa sen kokonaan pois. Kun ihminen löytää tien Jeesuksen ristin luokse, sinne saa jättää taakkansa. Monenlaisia vaikeuksia on odotettavissa sen jälkeenkin, mutta kaikessa siinä meitä auttaa Hän, joka itse kävi läpi ihmisen kärsimykset loppuun asti. Siksi rukoilen, ja pyydän sinua lausumaan tämän Lutherin aamurukouksen kanssani.

Taivaallinen Isä, pyydän sinua: varjele minua myös alkavana päivänä synnistä ja kaikesta pahasta, niin että elämäni ja tekoni olisivat sinun mielesi mukaiset. Minä annan itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon minun kanssani, ettei paha vihollinen saisi minussa mitään valtaa. Aamen.

Virsi: 396:1-3